Miltä tuntuu olla oikeasti lihava?

Pakko myöntää, että miulla nousee karvat pystyyn aina kun luen/kuulen jossain, että "lihavia ei saa sanoa lihavaksi eikä painosta saa huomauttaa". Oon ajoittain joissakin blogiteksteissä moiseen törmännyt, viimeisimmät vastaiskuna ilmeisesti äskeiselle "fitnesskohulle". Sanottakoon heti alkuun, että en todellakaan puolustele lihavuutta. Ei siinä ole oikeasti mitään hyvää. Mutta ihmiset, jotka väittävät, että lihavat eivät jatkuvasti kuulisi ulkonäöstään eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat!



MUR!!

Voin kertoa, että itse kärsin edelleen siitä kiusaamisesta, josta kärsin kouluvuosina ylipainon takia. En ollut silloin edes "kunnolla" lihava verrattuna nykyajan lihaviin lapsiin. Silloin pienikin pyöreys merkitsi lihavaa ja siitä kärsin monta vuotta. Ja ei, kyseessä eivät olleet pelkästään koulukiusaajat, vaan kyllä jo terveydenhoitajalla muistettiin mainita asiasta joka ikinen kerta, olin siellä sitten käymässä minkä tahansa asian vuoksi. Hyväähän he varmasti tarkoittavat, mutta aikamoista tuhoa tekivät kasvavan lapsen ja nuoren itsetunnolle. Koulukiusaaminen oli sitten luku erikseen ja tosiaan vieläkin näen painajaisia noista ihmisistä ja niistä tilanteista. Yli 20 vuotta kaiken sen jälkeen! Ne ovat ikuiset arvet sielussa, ne eivät ikinä parane.



Miun #kutsumua-kuva Instasta elokuulta.

Kun sitten kaksikymppisenä paino alkoi nousta huomattavasti, kyllä siitä sain kuulla. Siksi ihmettelenkin, miten ihmisillä on sellainen harhaluulo, ettei lihaville muka saisi sanoa mitään? Oon tästä jutellut monen muunkin ylipainoisen kanssa ja kaikki ihmettelevät samaa. Onko se sit sitä, että ne jotka näin luulee, eivät itse ole koskaan olleet ylipainoisia? Taas tässä siis sorrutaan siihen samaan, että kun ei tiedetä omasta kokemuksesta, niin sitten ei tiedetä sitä todellisuutta. Kun menin lääkäriin, olin ensisijaisesti lihava ja sitten vasta ihminen. Vieläkin tuntuu oudolta, kun nykyään lääkärille mennessä kukaan ei ota puheeksi sitä, että "kun on tuota ylipainoa", koska en ilmeisesti heidän mielestään ole enää lihava. Ymmärrän kyllä, että hoitohenkilökunnan tulee tarttua aiheeseen, koska kyse on terveyteen vaikuttavasta asiasta. Mutta onko se pakko tehdä joka ikinen kerta? Jos menet lääkäriin flunssan takia? Miun oman kokemuksen mukaan lihavaa kyllä muistutetaan asiasta joka päivä. Pahinta ovat ne katseet. Kyllä mie sen muistan, miten ihmiset katsoivat. Jossain vaiheessa pelkäsin julkisia paikkoja, koska huomasin ihmisten katseet.

12.6.2007

Lihavan identiteetti on ja pysyy. Siitä ei pääse noin vaan eroon. Tämän syksyn aikana oon terapeutin kanssa käynyt läpi näitä asioita. Ihan konkreettisesti on hoidettu sitä kehonkuvan vääristymää, mikä miulla edelleen on. Oon tehnyt suuren työn pudotetuissa kiloissa, mutta vielä suurempi työ miulla on henkisellä puolella. En mie varmaan koskaan pääse eroon lihavan identiteetistä. Kun kävin työhonottotarkastuksessa lääkärillä viime kuussa ja puhuttiin pudottamistani kiloista, lääkäri kysyi, mitä mieltä oon nykyisestä tilanteesta. Kun sanoin, että haluaisin noin 10 kg pois vielä, niin hän kysyi, että "olisitko sitten tyytyväinen?". Mietin sitä ja sanoin, että "en tiedä". Lääkäri viisaasti siihen sitten vastasi, että "niin, onko sitten mikään tarpeeksi omasta mielestäsi?". Ihmiset eivät vaan tajua tätäkään, että usein ex-lihava on aina lihava omassa mielessään.



15.9.2014

 

Muutamat miut kauan tunteneet ovat sanoneet, etteivät edes muista enää, että oon joskus ollut "sellainen", jos puhun asiasta. Miun päässä kuitenkin soivat ikuisesti ne inhottavat sanat, mitä jouduin kuulemaan niinä vuosina kun olin vain pyöreä. Mie tunnen ikuisesti nahoissani ne sanat ja katseet, joita kestin silloin kun olin sairaalloisen ylipainoinen nuori nainen. Miulla on myös "muistona" ne ihomakkarat ja venymisarvet, joista en ikinä pääse eroon omin keinoin. Ja mie oon melkeinpä neuroottinen painonnousun kanssa. Juuri niistä syistä, joista oon tässä postauksessa kirjoittanut. Joten älkää enää sanoko, että lihaville ei muka saisi mainita heidän painostaan. Mie ainakin kärsin niistä sanomisista edelleen, ehkä koko loppuelämäni.

Tässä vielä lukuvinkki. Tää sopii hyvin teille, jotka ette tiedä lihavana elämisestä mitään ja teille, joilla on omaa kokemusta lihavuudesta. Opettavainen fiktiivinen tarina ihan kaikille!

Pekka Hiltunen : Iso (WSOY 2013)

Eräänlainen lyhyen aikavälin selviytymistarina

Pitkästä aikaa täällä. En ole edes ihan varma, että mihin tämä nyt johtaa. On vaan sellainen tunne ollut jo monta päivää, että haluan purkaa näitä ajatuksiani "paperille". On miulla toinenkin blogi, mutta nämä ajatukset nyt ehkä enemmän liippaavat tätä puolta kuin sitä toista. Mutta jos mie nyt ensin vähän valottaisin sitä, että mitä tänne kuuluu.

Viimeksi siis oon kirjoittanut kesäkuun alussa. Sen jälkeen elämä onkin ollut melko raskasta. Muutama päivä tuon kirjoituksen jälkeen jäin sairauslomalle, joka kesti kolme viikkoa. Olin henkisesti ja fyysisesti aika loppu. Samaan aikaan alkoivat mahakivut pahentua (niitä oli ollut jo keväästä asti vähitellen lisääntyen) ja tulla muitakin sellaisia oireita, että painelin yksityiselle lääkärille. Sieltä tuli lähete gynen polille ja jo aiemmin epäilty endometrioosi-diagnoosi alkoi varmentua. Ne, jotka ovat lukeneet postauksen, jonka kirjoitin äitienpäivänä tietävät, että olen ollut lapsettomuushoidoissa. Koskaan niiden aikana ei kuitenkaan miulla endoa diagnosoitu. Sitä ei nähty edes laparoskopiassa, joka tehtiin kaksi vuotta sitten. Vasta nyt siis se minuun iski. Oisin kyllä pärjännyt ilmankin... Loppujen lopuksi lääkärit tulivat siihen johtopäätökseen, että toinen munasarjani on leikattava pois. Se sopi miullekin. Koko kesän ja syksyn oon joutunut kärsimään pahimmillaan järkyttävistä kivuista, jolloin en oo voinut muuta kuin maata sängyssä. En pystynyt käydä enää lenkeillä tärinäkivun vuoksi. En voinut etukäteen koskaan suunnitella treeniviikkoa, koska ikinä ei voinut tietää, minä päivänä se kipu iskee. Sain vahvoja kipulääkkeitä reseptillä, mutta ei niitä voinut töissä käyttää. Sairastin syksyn aikana kaksi kertaa flunssankin, joka toisella kerralla äityi keuhkoputkentulehdukseksi. Silloin täytyi myös leikkausta siirtää, koska olin kipeänä juuri kun leikkaus piti tehdä. En tiedä, onko tämä sairastelukin osaltaan endon syytä, sillä se on autoimmuunisairaus, jolloin kehon vastustuskyky heikkenee. Nyt ymmärrän myös paremmin sitä, miksi oon ollut niin hemmetin väsynyt. Se kuuluu myös taudinkuvaan.

Kaikki tämä on ollut ihan älyttömän turhauttavaa! Koko tämä vuosi on siis treenaamisen suhteen mennyt ihan penkin alle. Ensin olkapää ja käsi (jotka tuntuu nyt olevan ok, kun ei ole niitä rasitettu) ja sitten tämä. Aina kun sain taas kunnon treenflown päälle, kroppa alkoi oireilla ja sitten taas taukoa.

Syyskuun lopulta olkatreenin jälkeen

Samalla kroppa on tietysti veltostunut. Rasvaa on tullut ja lihasta lähtenyt. Syömiset on olleet enemmän ja vähemmän hunningolla. Kun ei ole jaksanut panostaa. Viime kuukausina ensimmäinen ajatus aina aamulla on ollut mielessä: kun saisi elää tämän päivän ilman kipuja. Kesän aikana onneksi kuitenkin työmatkat poljin pyörällä, tosin sekin alkoi olla tuskaista syksyyn tultaessa. Kuitenkin sain edes sitä kautta jonkinlaista aerobista kuntoa pidettyä yllä. Nyt sekin on kyllä aika nollassa.

Se leikkaus on siis nyt tehty. Se oli siis toinen laparoskopiani ja todellakin toivon, että myös viimeinen. Endometrioosi on kuitenkin krooninen sairaus enkä voi tietää, iskeekö se minuun takaisin ja jos iskee niin milloin ja joudunko taas leikkaukseen. Miut leikattiin viime viikon tiistaina ja oon siitä lähtien ollut sairauslomalla. Töihin menen maanantaina ja kyllähän se jännittää, miten se menee. Vielä joka päivä pitää ottaa kipulääkkeitä ja yleiskunto on kyllä melko huono verrattuna normaaliin. En ensi viikolle suunnittelekaan yhtään mitään muita menoja. Nyt jännitän tietysti myös, miten leikkaus on tehonnut. Toivon, ettei kipu enää määritä miun elämää. Tämä jää nähtäväksi tulevien kuukausien aikana.

Selviytymispakkaus viime viikolta

Leikkaus meni niin hyvin kun se nyt voi mennä. En ala tänne sitä sen enempää ruotimaan. Ne, jotka lukevat toista blogiani, voivat lukea siitä sieltä. Sen kuitenkin kerron, että lääkäri oli leikkauksen jälkeen vähän kummissaan, että olen edes kyennyt normaalisti kävelemään ilman merkittäviä kipuja. (No, mikä sitten on merkittävä kipu? Miulla on aika korkea kipukynnys...) Sellainen setti siellä sisuksissa oli ollut. Ei ollut ihme, ettei juoksu onnistunut ja liikunta muutenkin tehnyt kipeää. No, nyt se "setti" on poissa ja kunhan tästä leikkauksen aiheuttamasta epämukavuudesta oon kunnolla toipunut, niin sitten katsotaan mihin kyetään.

Tämän viikon tiistai. Tasan viikko leikkauksesta.
Maha pikkuisen turvoksissa!

Joka päivä olo on kuitenkin ollut parempi ja leikkaushaavatkin alkavat parantua. Mahassa on iso musta mustelma ja onhan se arka ja vieläkin vähän turvoksissa. Vähän jännittää, mitkä housut saan ylipäänsä laitettua maanantaina töihin! Ei sinne voi kollareissa mennä ;D No, on miulla yhdet sellaiset joustavat ja vähän isot farkut, jotka saattaa mennä. Oon käynyt tällä viikolla jo kahdesti kävelylenkilläkin. Tosin se toinen lenkki oli ehkä vähän liian rankka, koska siitä seurasi enemmän kipua kuin varmaan pitäisi.

Ja miehän en luovuta! Kävelylle vaan! :)

Kaiken tämän jälkeen miun on ollut pakko alkaa muuttaa ajatteluani. Oonhan mie sitä yrittänyt aiemminkin ja täällä kirjoittanutkin, mutta kun en oo ikinä saanut sitä pidettyä! Siis päätän, että teen sen oman terveyden ja jaksamisen ehdoilla. Oon päättänyt sen niin monesti! Mutta sitten kun sinne salille menee ja into on päällä, niin kun ei malta! Mie oon luonteeltani sellainen jääräpää, että se on aina kaikki tai ei mitään. Niin kuin on nähty. Silloin kun treenit kulkee, myös elämä hymyilee ja syömisetkin on balanssissa. Mutta sitten kun en pysty treenaamaan niin kuin haluaisin, jätän koko leikin sikseen ja ruokahommatkin pettää. Ja valivali, miksihän se paino nousee ja läski tulee takaisin? Kyllä se syypää on siellä peilissä. Ja sitten alkavat ne itsesyytökset. Tähän pitää tulla muutos.

Ensinnäkin. Mie oon 35-vuotias. Vaikka oonkin nyt sata kertaa paremmassa kunnossa kuin 25-vuotiaana, kehoni on silti 35-vuotiaan. Toiseksi. Oon aloittanut liikunnan vasta vähän alle 3-kymppisenä, ja silloinkin aika leppeästi. Kovempaa aloin treenata vasta 32-vuotiaana. Se on ihan eri asia kuin jos olisin liikkunut pienestä pitäen tai jos olisin aloittanut 20-vuotiaana. Kolmanneksi. Miekin oon yksilö niin kuin kaikki muutkin. Oon kyllä huomannut, että lihas tarttuu miun kroppaan suht hyvin kun treenaan tarpeeksi kovaa. Mutta kestääkö miun fysiikka niin kovaa treeniä kuin mie haluaisin? Tämä on se ydinkysymys. Viimeinen vuosi on osoittanut, että ei taida kestää. Kun pari vuotta meni aika lujaa treenatessa ja samalla oli käynnissä kehossa muitakin rasitteita (lapsettomuushoidot), niin jossainhan se sitten sippaa koko paketti. Tai kun tein liian kovaa treeniä jo valmiiksi kipeällä olkapäällä ja kädellä, niin siitä seurasi sitten pidempiaikainen juttu. En tiedä, onnistuuko penkkaaminen vieläkään. Se jää nähtäväksi sitten kun salille menen.

35-vuotias, ei mikään tyttö enää!

Neljänneksi. Mitä tai ketä varten mie treenaan? Koskaan en ole edes pienesti haaveillut mistään kisalavoista. Ei ole miun juttu. Ei onnistuisi edes vaikka kuinka saisin rasvat minimiin ja lihakset esille, niin ilman kirurgin veistä en pääse eroon niistä nahkamakkaroista, joita miulla on ympäri kehoa painonpudotuksen jäljiltä. Eikä miun pää kestäisi sellaista muutenkaan. Mielelläni seuraan kyllä muiden kisoja, mutta ikinä en oo ite sinne hinkunut muuten kuin yleisöksi. Enemmän minua kiinnostaisi joku voimanosto, jossa tulos tehdään maksimisuoritusten perusteella sen mukaan paljonko nostat. Mie tiiän, että miulla kuitenkin voimaa on. Joskus nuorenakin, vaikka en siis mitään liikuntaa harrastanut ikinä, sain joskus kuulla, että ootpa vahva. Ehkä tää salitreeni siksi vaan tuntuu omalta lajilta, kun siellä jossain varmaan on se jokin edellytys siihen olemassa. Ikinä miusta ei ole pitkänmatkanjuoksijaksi tai hiihtäjäksi. Eikä tarvii ollakaan. Eikä kaikkien tarvitse tehdä sitä jotain siksi, että ei ole alunperin "sopiva" siihen. Kyllä sitä itseään saa haastettua tarpeeksi myös siinä lajissa, mihin tuntee sopivansa. Se on todettu! :D Mutta kun ei kilpaileminen kiinnosta, niin ei. Mie siis treenaan itseäni varten. Että olisin mahdollisimman terve. Tässäpä se ristiriita onkin. Miun pitää siis saada käännettyä se niin, että treenaan hyvinvoinnin vuoksi enkä niin, että se treeni pilaa hyvinvointini.

Ulkonäkö on miulle iso juttu tässä myös, sen myönnän ihan auliisti. Kun on ollut vuosia todella ylipainoinen, ei siihen halua enää ikinä takaisin. Siksi jokainen kertynyt kilo on kauhistus. Ei sitä ymmärrä ne, jotka eivät itse ole olleet ylipainoisia. Ja kyllä näen punaista aina kun joku normaalipainoinen ihminen julkaisee kuvansa ja haukkuu itseän läskiksi. Eivät oikeasti tiedä mistään mitään. Treenaaminen on siis myös ulkonäköjuttu miulle. Mie vaan tykkään enemmän sellaisesta lihaksikkaammasta ulkomuodosta naisella(kin) kuin pelkästään hoikasta ilman lihaksia. Ja tottakai siis haluan itekin sitä tavoitella.

Tällaista siis tänne. Yksi iloinen asia tässä syksyssä on muuten ollut se, että sain vihdoin vakituisen työn! Jatkan samassa paikassa kuin ennenkin, mutta vakituisena työntekijänä! Kahdeksan vuoden pätkätöiden jälkeen tuntuu mahtavalta!! Ja tämä uusi työ alkaa siis juurikin nyt maanantaina ja sekin jännittää. Tulee nimittäin työnkuvaan muutoksia ja uusia haasteita. Mutta tämä on ihan positiivista jännitystä ja innolla olen menossa aloittamaan uutta. Aika pitkälti tämän uuden työn takia olenkin tällä hetkellä kaikesta huolimatta melko positiivisella mielellä. Kun nyt vaan saisin itseni kuntoon, niin aika näyttää, mitä siellä salin puolella sitten tapahtuu.

Tavallisen kuntoilijan uupumus

Ei ole ollut taas oikein jutunjuurta. No, eipä ole ollut juuri treenejäkään. Nyt kirjoitankin siitä ristiriidasta, mikä voi tavallista kuntoilijaakin kohdata. Siitä, missä menee hyvin- ja pahoinvoinnin raja. Kuinka itsensä tarkkailu ja kaikki siihen liittyvä voi mennä jopa pakkomielteiseksi. Kyllä vain, jopa aikuisella ihmisellä. Kun on tarpeeksi osasia kasassa, siitä voi muodostua myrsky. Ihan pikkuhiljaakin hiipimällä. Sitä ei välttämättä itse edes huomaa ennen kuin se on jo kohdalla. Ja pois ei pääsekään ihan noin vain. Ei tarvitse olla mikään urheilija tai kisalavoja tavoitteleva body/bikini/mikälie fitness -harrastaja. Tähän myrskynsilmään voi joutua myös ihan tavallinen kuntoilija, jos ei osaa pitää varaansa.

Myrsky saapumassa?

Miulla on ollut viime viikkoina vaikeaa. Suurin vaikeus on ollut henkisellä puolella. On paljon asioita, joita olen käynyt läpi, osa niistä liittyen äitienpäivänä kirjoittamaani postaukseen. Nämä eivät ole mitään kevyitä asioita eikä niitä pääse karkuun vaikka haluaisi. Enkä voi enkä halua täällä avautua kaikesta siitä, mitä noilta tiimoilta nyt käyn läpi.

Toinen iso asia on ollut se viime kuukausien aikana tullut läski kroppaan. Miten kovasti taistelin, että siitä pääsee eroon ja sitten sitä alkoi tulla takaisin. No, nyt paino taas laskee, mutta hinta on ollut kova siinäkin. Menihän se överiksi. Taas. Niin liikkumisen kuin syömisenkin puolelta. Viime viikkoina oon kärsinyt jo sellaisista oireista, että ei niitä ole voinut enää sivuuttaa. Jokapäiväistä pahoinvointia, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, keskittymisvaikeuksia, uupumusta, kuukautiskierron häiriöitä. Miun ahdistusta on lisännyt suunnattomasti se, kun en ole päässyt treenaamaan. Kun kropan jokainen solu huutaa kunnon treeniä, mutta tämän käsi-olkapäätilanteen vuoksi se ei oo ollut mahdollista. Se on sitten kostautunut sillä, että oon nipistänyt syömisistä liikaa siihen nähden, miten paljon kuitenkin viikkoon on liikuntaakin tullut. Juoksusta oon taas innostunut ja siinä kehittynytkin.

Pari viikkoa sitten siskon kanssa Kaivopuistossa mäkijuoksutreenejä

Siksi onkin niin inhottavaa, kun sekin on nyt jäissä. Fysioterapeutti nimittäin on sitä mieltä, että miun kropassa on ylirasitustila ja nyt pitää levätä ja rentoutua. Combattiin voi mennä kerran viikossa jos olkapää sallii (tällä viikolla ei sallinut). Tämä tila on kaikkien niiden osien summa, joiden myrskynsilmässä mie nyt oon. Ite oon sitä mieltä, että suurin tekijä tässä nyt on ne henkiset stressinaiheet, jotka kuormittaa sitten kroppaakin. Tiistai-illan jälkeen en ole tehnyt mitään liikuntaa työmatkapyöräilyjen lisäksi. Silloin nimittäin tajusin itekin, miten loppu mie oon. Lähdin juoksulenkille, vaikka jo lähtiessä tiesin, että tämä on tosi huono idea. Lenkki oli vain puolen tunnin mittainen (se on tällä hetkellä pisin suositeltu lenkin pituus), mutta se oli yhtä tuskaa alusta loppuun. Koko sen ajan mie vaan pakotin jalkaa toisen eteen, keskityin siihen, että henki kulkee jotenkin, yritin rentouttaa kroppaa, joka oli jäykkä kuin mikä. Ja mielessä takoi, että "pakko juosta, sillä ne läskit lähtee". En sallinut itseni ottaa yhtään kävelyaskelta, vaikka en olisi jaksanut enää. Lenkin jälkeen menin suihkuun ja itkin siellä sitä, että miksi mie teen itselleni näin. Ei ollut siis tietoakaan siitä yleensä lenkin (tai muun liikuntasuorituksen) jälkeisestä euforisesta olosta. Vain paha olo, fyysinen ja henkinen. Nyt oon ollut sitten kolme päivää ilman liikuntaa. Oon määrännyt itselleni lepo- ja rentoutumisviikonlopun. Tosin siivous pitää suorittaa ja aattelin, jos kuitenkin huomenna teen yhden lenkin. Joko juoksu- tai kävelylenkin. MUTTA en tee kumpaakaan väkisin, jos ei siltä tunnu.

Ostin itselleni piristykseksi kortin eräänä erityisen huonona päivänä.
Hiirulaisella on sopivasti käsikin paketissa ;)

Miun mies on kamalan huolissaan ja sekin stressaa sitten minua. En mie halua aiheuttaa kenellekään huolta. Miun pää ja miun kroppa. Miun niiden kanssa pitäisi selvitäkin. Mutta se on rakkauden toinen puoli: kun toinen voi huonosti, vaikuttaa se väistämättä toiseenkin. Miksi mie sitten teen näin? Kukaan ei varmaan todella tajua sitä, miten paljon mie oikeesti pelkään sitä lihomista. Sitä, että näytän vielä jonain päivänä tältä:

Tammikuussa 2008

Siinä ei paljon järkipuheet auta. Ja miulla on kuitenkin mielessä se tavoite, millainen mie haluaisin olla. Ja se on erittäin kaukana tuosta kuvasta. Ja se on kaukana tämänhetkisestäkin tilanteesta. Miun mies on tosin sitä mieltä, että näen edelleen itseni lihavampana kuin oon. En sitten tiiä, että onko tuo totuus.

Viikko sitten hääjuhliin lähdössä

Nyt en pysty treenaamaan niin, että voisin tavoitella sitä mitä haluaisin olla. En mie halua olla mikään bikini fitness -tyyppi. Ei miellytä miun silmää. Miulla on päässä se mielikuva ja miun pitäs vaan yrittää ajatella, että en mie sitä todennäköisesti tule koskaan saavuttamaan. Onko se tämän kaiken arvoista edes? Kun on paha olla. Mutta miten helvetissä mie saan sen miun pään kääntymään? Ja haluanko edes? Mie luulen, että oisin paljon tasapainoisempi, jos voisin noudattaa sellaista treeniohjelmaa mitä haluan. Vaikka siinäkin miulla on opettelemista, myönnän nyt, että salilla on tullut tehtyä ihan liian malttamattomasti liikaa. Siksikin tää miun kroppa on nyt tässä jamassa kuin se on.

Nyt miun haaste on ruokailun järkeistäminen. Se on yllättävän hankalaa. Kun viime viikonloppuna tuli häissä syötyä tietysti niin kuin häissä pitää syödä, on tää viikko taas ollut kituuttamista. Osittain siksikin, ettei ole yksinkertaisesti ollut ruokahalua. On jopa alkanut oksettaa ruuan tuoksu. Nyt poden huonoa omaatuntoa jo siitä, että ostin tänään daim-tuutin. Se on miun lempijäätelö ja ajattelin, että sen voin syödä, se varmasti maistuu. Se on edelleen pakastimessa ja miulla on huono omatunto, vaikka en oo sitä edes syönyt vielä. Oon silti päättänyt, että syön sen tänään. Otan sen pakastimesta, kun alan katsoa illan futismatsia (go Espanja!!). Tätäkään ei varmasti ihmiset voi ymmärtää. Miten voi olla yhdestä jätskistä kiinni? No siten, kun mie pelkään, että sitten se lähtee taas lapasesta! Ja ne kilot tulee takaisin. Ja joojoo, tiiän ettei ne yhdestä jätskistä tule, mutta kuten on varmaan tullut jo selväksi, niin tällä hetkellä miulla tää homma vaan ei ole oikein balanssissa.

Kyllä mie silti uskon, että tää tästä asettuu. Kun saisin vähän rentouduttua. Kun saisin nukuttua kunnolla. Ja kun joskus nämä henkisen stressin aiheet edes vähän helpottaisivat. Ja kun pääsisin taas treenaamaan.

Miksikö tästä kirjoitin? Koska haluan varoittaa muita, että kuunnelkaa oikeasti sitä kehoa ja mieltä, mitä ne sanovat. Varsinkin meidän, joilla sitä ikää on jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen ja ylikin, pitää muistaa, ettei keho palaudu enää samaan malliin kuin kaksikymppisenä. Puhumattakaan vielä meistä, joille liikunta ei ole todellakaan ollut osa elämää nuoresta asti, vaan vasta aikuisiällä aloitettua. Tästä on niin helppo saarnata muille. Luulisi, että miekin oisin jo 7 vuoden saliharrastuksen jälkeen viisaampi, mutta aina sitä vaan astuu samoihin ansoihin. Mutta kun koskaan ei mikään riitä, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä.

Aina voi tehdä jotain muuta???

Nyt on draivi päällä. Hinku ois päästä salille treenaamaan kunnolla, mutta pakko jarrutella tämän käsi-hartiaseudun takia. Oon nyt käynyt viikon aikana kaksi kertaa siellä fysioterapeutilla teippauttamassa tämän hartian ja tänään oli toisen fysioterapian vuoro. Miulla on myös selkä juminut nyt, kun tuota oikean olkapään asentoa korjataan. Pari yötä on senkin takia mennyt huonosti, kun sattuu selkään. Tänään sitten vähän myös käsiteltiin tuota alaselkää ja kyllä se tuntui auttavan. Uusia teippejä ei nyt laitettu, kun miun iho nyt punoittaa ja on vähän röpelöinen tuosta teippien kohdalta. Kutiseekin vähän. Saa nyt rauhoittua ja varmaan maanantaina laitetaan taas teippiin. Onneksi tällä hetkellä oon niin kiinni tässä liikunnanhimossa, että nyt kelpaa muukin liikunta kuin pelkkä salitreeni. Vaikka kyllähän se sali ois se mitä mieluiten tekisin, mut kun pitää himmata niin pitää himmata.

Lenkille lauantaiaamuna

Kyllähän mie olen jo pitkään miettinyt sitä (ja kirjoittanutkin siitä), miten paljon voi kroppaan vaikuttaa päänsisällä tapahtuvat jutut. Siitä olikin puhetta fysioterapeutin kanssa ja kyllä mie vähän yllätyinkin siitä, miten paljon ne oikeasti voikin vaikuttaa. Oonkin aika varma siitä, että miun tämänhetkinen tilanne on osittain siitä johtuvaa. Kun ei ole henkinen hyvinvointi ollut parasta mahdollista, niin se vaikuttaa kehoonkin. Miun kohdalla varmaankin suoraan ja epäsuoraan. Epäsuoraan siksi, kun miulla on vaan tapana purkaa oloja siihen turhankin kovaan treeniin ja sitten ei kroppa kestä. Tänään sain itseni pakotetuksi lepopäivän viettoon, vaikka hirveesti teki mieli lähteä juoksemaan töiden jälkeen. Nyt kuitenkin järki voitti, kun kuulostelin jalkoja, jotka kuitenkin kaipaavat lepopäivää maanantaisen jalkatreenin ja eilisen combatin jäljiltä. Ja kun sitä pyöräilyä nyt tulee vielä päälle. Juoksulenkin sijaan oon sitten ottanut iisisti ja laittanut ruokaa. Oon myös suunnitellut tulevaa viikonloppua, josta tulee varmasti mahtava! Ollaan menossa mökkeilemään miun kolmen rakkaan ystävän kanssa. Siitä tuleekin sitten muutama treenitön päivä vähän niinkuin pakosti, ja se tulee varmasti tosi hyvään paikkaan. Ystäväterapia on parasta terapiaa <3

Jännä muuten huomata, miten mie tosiaan aina palaan tähän samaan teemaan kropan ja mielen symbioosista. Viimeksi kirjoitin helmikuussa ennen kuin se blogijumi iski. Silloin olinkin ihan pihalla, että mitä miun pitäis tälle kropalleni tehdä. Kun sitä painoa oli tullut läskinä ja sitten lisäksi vielä turvotuksina. Silti halusin jatkaa lihaksenkasvatusta. Nyt on taas kelkka kääntynyt olosuhteuden pakosta ja fokus on siinä, että saisin tätä rasvaa pois. Vaikka oma tahto sanoo, että kovaa treeniä ja lihakset kasvuun, niin järki ja peilikuva sanoo, että nyt ei voi tehdä sitä treeniä niin kuin haluis. Ja treenimotivaatio pitäs saada pysymään yllä samalla.

Minua on suorastaan välillä ärsyttänyt, kun ihmiset sanoo, että et vaan nyt tee salia vaan keskityt aerobisiin juttuihin. Ensinnäkin: kyllähän mie voin vetää jalkatreenit täysillä. Lukuunottamatta sellaisia, joissa tulee hartioille painoa (sattuu olkapäähän). Massaliikkeistä pois jää siis kyykyt. Mutta prässikin on oikein hyvä ja siinä onkin alkanut tulla taas vähän kehitystä. Kohta ollaan jo takas viime kevään prässipainoissa :) En voi myöskään SJMV:a tehdä, kun se rasittaa koko kättä liikaa. Sitten vaan kunnon pakaraliikkeet taljassa. Kyllä niilläkin saa kunnon tuntumaa aikaan, uskokaa pois, kun vaan laittaa tarpeeksi painoa. Mutta niin, että jaksaa viedä sen liikkeen kunnolla alusta loppuun asti. Toiseksi: voin tehdä yläkroppaakin, vaikka se onkin nyt aika haasteellista. Pitää vaan nyt oikeesti yrittää malttaa tehdä vain se, mikä ei tunnu vielä pahalta ja yrittää olla hermostumatta salilla pikkupainojen kanssa. Ja kolmanneksi: kyllä, voin todellakin tehdä muutakin kuin salia. Esim. oon alkanut taas tykätä juoksusta ja haluun kehittyä siinäkin. Myös combat on taas tullut viikko-ohjelmaani jäädäkseen. Mutta: salitreeni nyt vaan sattuu olemaan miulle se laji, josta eniten nautin. Siitä on tullut miulle rakas harrastus eikä sitä voi korvata millään juoksulenkeillä tai muulla. Mie vaan rakastan sitä tunnetta, kun jaksaa nostaa vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Ja tuntee lihaksessa sen mielettömän poltteen. Ja niin, näkee myös peilissä sen muutoksen. Jos joku kokee intohimokseen vaikkapa juoksun tai jalkapallon, niin ei se hänellekään varmasti helppo paikka ole, jos ei pysty tekemään sitä kunnolla loukkaantumisen tai jonkun muun syyn takia. Kyllä miusta sama pätee salitreeniinkin, mutta jotenkin tuntuu, että ihmiset ei sitä oikein tajua. Salin siis voi korvata aina jollain muulla. Ei se ihan niin mene. Ja siksi ärsyttää kun sanotaan: ainahan sie voit tehdä jotain muuta. Mutta terveys ensin. Niin on pakko ajatella, vaikka kuinka kirpaisee.

Mitä kuuluu? Mikä kunto?

Ihan ensin haluan kiittää teitä kaikkia ihania ihmisiä, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni <3 Ihan oikeasti sen jälkeen tuntui, kuin olisi kivi pudonnut sydämeltä. Helpotti suoltaa tuo kaikki ulos yhdessä postauksessa. Sain itekin vähän taas perspektiiviä siihen, että mitä hittoo oikeesti on tapahtunut tässä viime vuosien aikana. Kyynelsilmin luin ihania, kannustavia kommenttejanne ja miulle tuli niistä niin hyvä mieli. KIITOS! :)

Vielä en kirjoita sitä toista osiota, vaan nyt haluan purkaa tämän hetken treenikuntoa, ja kuntoa muutenkin. Mitenhän monta asioiden purkauspostausta miulla onkaan vielä tulossa! :D

Tämän päivän "kunto"

Kuten kuvakin kertoo, ja vielä enemmän muutama tämän viikon maanantaina otettu treenikuva, joita seuraa alempana, kunto ei ole todellakaan mikään hyvä. Miun paino pomppasi tässä viimeisen puolen vuoden aikana sellaiset 10 kiloa ylöspäin. Ja ei, se ei todellakaan ole lihasta, vaan sitä ihteään. L-ä-s-k-i-ä. Ja kuten tuosta kuvasta myös näkyy, oikea yläraaja ei edelleenkään voi hyvin. Niin. Kun se käsi alkoi syksyllä oireilla, on treenit ja syömiset menneet vähän niin ja näin. Tykkäsin ihan hirveästi tehdä Bunkkeritreeniä, mutta ei tuolla kipuilevalla kädellä sitä voinut enää jatkaa. Pitkään olin hukassa. En tiennyt, mitä nyt voin tehdä ja mitä en. Kevyt treenaus ei vaan innosta. Sitten se salillemeno jäi usein tekemättä kokonaan. Makea maistui. Lohtusyömistä pahimmillaan. Vaatteet alkoi kiristää. Peilistä katsoi, ja katsoo edelleen, henkilö joka ei miellytä silmääni.

Tiistai-aamuna töissä peilistä katsoi läpimärkä
työmatkapyöräilijä

Olen kuitenkin nyt aloittanut muutaman viikon ajan käydä kolme kertaa salilla sellaisella ohjelmalla, joka ei kauheasti aiheuta kipuja. Selkä-olkapääpäivä on haastavin. Samoin rinta. Oon aloittanut myös työmatkapyöräilyn, ja kun kuljen sen 6 km/suunta tällä hetkellä 17-18 minuutissa, niin se ei ole todellakaan mitään sunnuntaipyöräilyä. Ihan tietoisesti pyrin maksimoimaan senkin liikunnan hyödyn kalorinkulutukselle suotuisaksi. Ulkolenkit voin taas ottaa ohjelmaan, kun miun pahin siitepölyaika alkaa olla lopuillaan eivätkä kadutkaan enää pölise. Combattiin menen kun pääsen. Nyt on ensisijainen tavoite rasvanpoltossa, ja siksi pidän tällä hetkellä n. 400 kcalin vajetta viikolla. Viikonloppuna sallin yhden päivän, jolloin saa mennä yli. Nimittäin miulla on melkein koko ajan nälkä ja miusta siis yksi "tankkauspäivä" on siksikin paikallaan. Kadonneet lihaksethan minnuu myös harmittaa niin vietävästi!

Nuo kaksi rintaliikettä on tällä hetkellä ainoat, mitä voin kivun rajoissa tehdä. Kaikki työntävät on poissa pelistä. Kipu tuntuu hauiksen yläosassa, mutta mikä mielenkiintoista, hauisliikkeissä sitä ei juurikaan tunnu.

Ja mie oon nyt niin turhautunut ja kyllästynyt tähän tilanteeseen, että soitin viime viikolla yksityiselle fysioterapiaklinikalle ja varasin ajan OMT-fysioterapeutilta. OMT on lyhenne sanoista ortopedinen manuaalinen terapia. Kävin keskiviikkona ensimmäisen kerran siellä ja tutkimusten jälkeen sain kuulla, että miulla on yläkropan lihaskalvot kireällä (tai jotenkin niin se meni). Oikea olkapää on myös liikaa eteenpäin suuntautunut, mikä ei miulle sinänsä mikään uusi tieto ollut. Kyllä se lihaskalvojen käsittely teki kipeää, vaikken mie tainnut siellä pahemmin ulistakaan. Miulla on korkea kipukynnys ja aika paljon saa sattua, että älähdän. Lopuksi fysioterapeutti teippasi miun hartian asentoa korjaavasti, ja tänään kävin siellä vaihdattamassa uuden teippauksen. Lisäksi sain pari harjoitetta, mitä pitää tehdä. Seuraava fysioterapia onkin sitten jo ensi keskiviikkona, eli ainakin kerran vielä sinne menen. Fyssari kyllä oli luottavainen sen suhteen, että tää miun käsi pitäis saada kuntoon. Ja pakko sanoa, että heti ekan kerran jälkeen lihasjännitys väheni huomattavasti ja hartia rentoutui.

Torstai-aamu muutaman tunnin yöunen
ja jalkareenin jälkeen. Tämmönen teippaus.

Sain luvan tänään mennä treenaamaan selkää ja olkapäitä, mutta ohje oli, että kevyesti. No mie menin, kevyesti. Ja tulin vaan vihaisena kotiin. Ei se oo vaan niin helppoo heilutella semmosia painoja, joilla ei tule tuntumaa. Kun treenatessa ei tule edes hiki. Samalla kuitenkin tein huomioita tämän käden tuntemuksista ja kirjoitin ne treenivihkoonkin ylös. Ajattelin ottaa sen mukaan keskiviikkona, jos niistä olis jotain hyötyä hoidon kannalta. Mie nimittäin huomasin, että oikea olkavarsi ei edes ota vastaan sitä treeniä oikeastaan ollenkaan. Ei ole oikeastaan minkäänlaista tuntumaa. Paitsi väsymys. Siinä missä vasemmassa olkapäässä ja käsivarressa kuitenkin edes jotain tuntuu sillä pienelläkin puntilla, niin oikeassa ei juuri mitään. Vain voimattomuutta. Ja sitten siinä hauiksen yläpäässä sitä kipua välillä. Isommilla painoilla juntatessa en oikeastaan tätä huomiota edes tehnyt. Nyt oikein kunnolla kuuntelin ja tarkkailin, mitä siellä lihaksissa tapahtuu ja tulos oli, että oikea oli ihan saamaton. Se hyöty tästä kevyestä treenistä tietysti oli, vaikka päällimmäiseksi jäi ärsytys ja turhautuminen.

Mutta nyt loppuu tämänkertainen purkaus, pitänee yrittää mennä nukkumaan, jotta  jaksaa huomenaamulla nousta lenkille ennen töihinmenoa. Viikonloppuja!

Sohvaperuna rapakunnossa

Motivaatiota ei ole ollut täällä päässä nimeksikään viimeisen parin viikon aikana. No miksei? No siks, kun mie oon vähän semmonen, että "kaikki tai ei mitään" ja "jos tehdään, niin tehdään kunnolla tai sit ei ollenkaan". Oonhan mie yrittänyt muuttaa tuota ajattelua, mutta ei se vaan oikein ole onnistunut. Sitten mie valitan, kun paino vaan nousee... Ja lihakset lähtee. Ja itteenikin ärsyttää, kun vaan valitan tästä asiasta, mutta en tee sit asialle mitään. Voin vaan kuvitella, miten se valitus sit muita ärsyttää!! Tässä pieni oma analyysi, miksi näin on:

Tekosyyt sohvaperunoinnille:
- ei kiinnosta, kun en voi tehdä kokonaista treeniä
- salilla vaan alkaa ketuttaa, kun näkee miten muut vetää täysillä ja ite ei pysty
- en mie jaksa
- ihan sama olla tekemättä mitään
- oon niin läskissä kunnossa, että en kohta ilkee enää mennä sinne
- pelkkä aerobinen ei vois vähempää kiinnostaa

Oikeita syitä sohvaperunoinnille:
- kädelle lepoa
- lääkekuurin aikana ei ole ollut "ihan oma olo"
- lääkekuurin aiheuttama tukala turvotus
- lääkekuurin aiheuttama? väsymys
- lääkekuurin aiheuttamat? mahakivut

Eilen kävin kyläilemässä Pian luona, ja hitsit kun tuli taas palo kunnon reenille, kun juteltiin tietysti niistäkin. Ja tällä hetkellä mie olen kuitenkin jo pikkuisen toiveikas: tarkoitus olis ensi viikolla aloittaa taas treenit. En vielä bunkkeritreeniä tee, vaan ajattelin jos tekisin 3 kertaa ens viikolla, eli 3-jakoisen. Varovasti yläkropan kanssa. Sitten seuraavalla viikolla on bunkkerissa Piallakin vuorossa kevyt treeniviikko, joten se ois miulle varmaan sopiva paikka hypätä kelkkaan mukaan. Vähän niin kuin pehmeä lasku taas kunnon treenin pariin. Pitäkää miulle nyt peukkuja, että miun käsi ei tule taas kipeeksi! Lääkekuuri loppuu ensi maanantaina.

Eilen kuitenkin iloisella mielellä!

Wannabe-viikinki ;)

Jeah, tähän asti pääsin aamupäivällä, mutta sit tuli kiire töihin ja piti jättää loppupostauksen kirjoittaminen nyt illaksi. Kun nyt vaan sais kiinni siitä, mitä miun piti kirjoittaa :D

Noniin. Tiistaina mie testasin käden kestävyyttä tekemällä lumityöt. Laitoin varalta oikeaan käteen nyrkkeilysiteen tukemaan rannetta. Ei se käsi siitä kyllä mennytkään kipeäksi. Rohkaisevaa! Eilen illalla pikkuisen kyllä juili kyynärvartta. Tänään kiskoin itseni puoliväkisin aamulla jalka-vatsatreenille.

Treenisuunnitelma

No eihän se menny ku Strömsössä. Prässissä en jaksanut kuin 3 sarjaa. Okei, nuo on superit, mutta kyllä 2 viikkoa sitten meni neljä. Eikä tässä vielä kaikki. Laitoin aloituspainoksi 90 kg (lämppäsarjojen jälkeen siis) kuten silloin 2 viikkoa sitten, mutta siihen ne jäivätkin! En ois millään pystynyt viemään sarjoja loppuun, jos oisin laittanut yhtään enempää painoa. Ja se vika sarjakin siis jäi tekemättä. Olin kyllä kauhean turhautunut. Mutta ei sille nyt vaan mitään voinut. Muuten treeni meni ihan ookoo, paitsi kun tuli vatsojen vuoro. Ei menny kovin hohdokkaasti sekään. Mie oon rapakunnossa.

Ja se näkyy ja tuntuu:

Tämän aamun "kunto".

Okei, on tuossa sitä paljon puhumaani turvotustakin vielä jäljellä. Mutta tänä aamuna en ollut kuitenkaan enää ihan niin turvoksissa kuin viime päivinä muuten. Painokin oli tullut alaspäin puoli kiloa eilisestä. Mieskin hihkaisi aamulla, että "et oo enää niin turvonnu!". Kiitti :) Mutta kyllä sitä on edelleen, ja varsinkin tässä taas päivän aikana on kertynyt ja nyt maha taas pullottaa. Viime sunnuntai oli kyllä kaiken huippu. Kuvitelkaa tuohon sivuprofiiliin vielä sellainen muutaman kuukauden raskausmaha, niin alkaa olla jo lähellä sunnuntain tilannetta. Kyllä tuossa silti sitä kertynyttä fläsääkin on. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Hyi olkoon.

Miun maha taitaa oikeasti olla jo aika surkeana tuosta Arcoxiasta (tulehduskipulääke). Nyt viime päivinä on ollut pahoinvointiaaltoja ja mahakipuja eikä mahan toimintakaan ole ollut todellakaan normaalia. Jos mie vielä joskus joudun jollekin vastaavalle lääkekuurille, niin aion kyllä mainita, että voisko saada jonkun muun kuin Arcoxian. Kyllä mie jo odotan, että pääsen siitä eroon!

Loppuun vielä heitän vähän häiriintyneen(?) kuvan miun teippausvirityksestä, jonka laitoin kyynärpän ja käsivarren tueksi töihin lähtiessä:

Morooo!

Tarkoitus tuossa on siis suojata ja tukea kyynärpään sivunastoja (vaimitänenytoli), koska lähinnä niissä rasitus aina tuntuu. Eli just niissä kohdissa, joiden kiputiloista puhutaan tenniskyynärpäänä (ulkopuolen nasta) ja golfkyynärpäänä (sisäpuolen nasta). Miulla tuo sisäpuoli tuntuu menevät enemmän kipeäksi. Myös peukalonhankaa teippailin ja töissä lisäksi vielä rannetuki, jota oon kyllä oppinut tässä inhoamaan.

Aika hyvä viikonloppu

Helmikuu. Ihanaa, kun aina niin pitkältä tuntuva tammikuu on ohi! Helmikuu tuntuu aina jotenkin jo sellaiselta, että se talven pimein vaihe on selätetty ja kohti kevättä mennään. Aurinkoisina pakkaspäivinäkin jo tuntee, kuinka se aurinko vähän lämmittää :)

Nyt miun helmikuu on kyllä vähän synkempi, kun näillä näkymin tämä on tältä erää viimeinen työkuukausi. Oon nyt saanut olla yhtäjaksoisesti töissä syksystä asti (ja syksylläkin oli vain 1,5 viikon työttömyysjakso), mutta nyt en ole ainakaan tietoinen, että työt jatkuisivat. Se lannistaa tietysti tunnelmia. Kyllähän tämä ainainen pätkätyöläisyys on oikeasti ihan sieltä ja syvältä, kun ikinä ei tiedä tulevaisuutta kuin korkeintaan muutaman kuukauden eteenpäin, jos sitäkään. Mutta näinä aikoina pitänee olla kiitollinen, että edes näitä pätkiä on. Olisi vaan niiiiin mahtavaa saada se vakituinen pesti tässä työssä, joka on miulle tosi tärkeä ja rakas. Reilut 7 vuotta pätkätöitä alkaa jo turhauttaa...

Työpöytä perjantaina. Poliittisten järjestelmien luokan perkausta

Oon yrittänyt miettiä positiivisia asioita siitä, kun/jos joudun työttömäksi. No, sitten pääsee salille niin usein ja milloin vaan huvittaa! Jos vaan käsi sallii. Sitten on aikaa tehdä ne tuhat ja yksi rästihommaa kotona, mitä oon aina vaan siirtänyt ja siirtänyt. Saan nukkua aamulla pitkään, jos haluan. Miulla on aikaa lukea niin paljon kuin haluan. On aikaa bloggailla niin paljon kuin haluan. Mutta silti, vaikka listaan nämä kaikki, ei se silti korvaa sitä, että saisin olla töissä. Oon mielestäni viime vuoden aikana kehittynyt ammatillisesti ja oppinut paljon uutta. Työtehtävät on olleet vaihtelevia ja oon saanut roppa kaupalla itseluottamusta omasta ammatillisesta osaamisesta. Lisäksi miulla on maailman parhaat työkaverit <3 Ja tottakai taloudellinen tilannekin huolestuttaa, onhan se nyt ihan eri asia, jos taloudessa on kaksi palkansaajaa kuin että toinen elää ansiosidonnaisella.

Mutta se nyt siitä. Piti vaan saada tämä huoli kirjoitettua ulos.

Miepä kävin perjantaina salilla! Sain oikein hyvän jalkatreenin aikaiseksi, ja päälle vielä vatsoja. Hyvin onnistui prässäilykin, kun kohteliaat herrasmiehet auttoivat minnuu raskaimpien painokiekkojen kanssa :) Kyllähän mie sitten ne pienemmät sain ihan itekin laitettua yhdellä kädellä. Mietinkin, että kyllä tässä miun vasen käsi vahvistuu, kun vaan sillä nostelen painoja! Oli muuten aika ätäkkä alku treenille, kun tein superina leveän ja kapean prässin 4*8. Siihen päälle superit reiden ojentaja- ja koukistajalaitteissa. Sitten tein pitkästä aikaa pakarapotkuja taljassa ja loppuun kiusasin pohkeita smithissä. Vatsat hoitelin vartalonkiertolaitteessa ja lantionnostoilla. Siitä onkin aikaa, kun oon viimeksi tehnyt pakarapotkuja. Jossain vaiheessa olin aivan täysin kyllästynyt tuohon liikkeeseen, mutta nyt pitkästä aikaa tehtynä se tuntuma oli melkoinen. Ei miun takapuoli oo ollut pitkään aikaan näin kipee! Tokihan nuo prässisuperitkin teki tehtävänsä. Reenikuvia ei nyt ole, kun yksin olin veivaamassa...

Eilen koittikin kauan odottamani päivä, nimittäin meillä oli treffit joensuulaisten treenibloggareiden kanssa! Mukana olivat Marilii, Pia, Henna-Riikka ja Tiina <3 Tämä oli jo toinen tapaaminen, mutta mie en päässyt ekalla kerralla mukaan. Pia ja Mariliihan ovat miulle jo tuttuja ennestäänkin, tosin Mariliita en ollut nähnyt sitten meidän ihanien pikkujoulujen. Mutta Henna-Riikan ja Tiinan tapasin ensimmäistä kertaa, ja vallan ihastuttavia persoonia molemmat! Aivan mahtavaa, kun oon päässyt tutustumaan samanhenkisten salimimmien kanssa, joiden seurassa ei tarvii miettiä, voinko mie nyt treeneistä puhua, ja voidaan vertailla kokemuksia ja vaikkapa nauraa salikommelluksille. Upeaa!

Tiina, Marilii, Henna-Riikka ja Pia :)

Täytetty sämpylä ja cappuccino maistuivat nälkäiselle

Marilii toi mukanaan tekemäänsä raakasuklaata ja mie maistoin yhden sellaisen. Ai vitsi kun oli oikeesti niin mahdottoman hyvää! Siitä tulikin mieleeni, että pitäisi itsekin jossain välissä kokeilla, vieläkin on testaamatta joululahjaksi saamamme raakasuklaan valmistuspaketti.

Kävin eilen myös kirjakaupassa, ja mie harvoin pääsen sieltä poistumaan tyhjin käsin. Eilen mukaan tarttui tällainen:

Aalto, Riku ym.: Treenaa terve ja timmi vatsa

Oon jonkin verran tuota selaillut ja kaupassakin siihen kiinnitin huomiota siksi, kun siinä ei todellakaan ole mitään "näin saat pyykkilautavatsan kahdessa viikossa" -shaibaa, vaan ihan oikeasti treeniliikkeiden lisäksi kiinnitetään huomiota oikeanlaiseen ravintoon ja vatsan hyvinvointiin muutenkin. Miulla kun on ollut vähän yhtä jos toista vatsavaivaa viime aikoina. No, nyt tietysti nuo vahvat lääkkeet varmasti osaltaan vaikuttavat asiaan. Kuten siihen, että miun paino on noussut tällä viikolla 1,5 kg! Ja voin rehellsiesti sanoa, että se ei millään voi johtua syömisestä, sillä ne on olleet taas liiankin alakantissa. Käyttämäni tulehduskipulääkkeen yleisissä haittavaikutuksissa mainitaan nesteen kertyminen kehoon, joten oletan painonnousun olevan nyt sitä... Tai ainakin toivon niin. Syömisestä en voi yksinkertaisesti nipistää enää yhtään.

Hmmm... mitäs vielä, että tästä postauksesta tulis varsinainen sillisalaatti... Ainiin, kävinhän mie tänään combatissakin! En olekaan käynyt pariin kuukauteen ja viimeistään siellä kyllä nyt huomasin, miten surkealla tolalla miun aerobinen kunto on. Sydän laukkas tuhatta ja sataa. Huippusyke oli hurjat 194 (miun enkat) ja pari kertaa tuntui, että happi yksinkertaisesti loppuu. Mutta ah, että oli ihanaa pitkästä aikaa! Ihanankamalaa. Huomenaamulla mie aattelin mennä salille. Vielä pitää suunnitella vähän, mitä mie siellä voin tehdä, mutta jospa mie jotain saan aikaiseksi.

Jos teillä on jotain vinkkejä, miten voin treenata muutakin kuin jalkoja ja vatsoja ilman, että tarviis käsiä, niin ottaisin mielelläni niitä vastaan :)

Itku lyhyestä ilosta

Kyllä sitä maanantaina odotti koko päivän! Jes, töiden jälkeen vihdoin kunnon treenien pariin! Oltiin Pian kanssa molemmat salilla ihan täpinöissämme, hirvee draivi oli päällä heti alussa. Noo, kyllähän se penkki heti kuitenkin näytti kaapin paikan, ei mennyt miulla viimeisessä sarjassa vielä se 35 kiloa... Tai siis kolme toistoa sain itse, kahdessa viimeisessä tarvitsin apuja. Oikea puoli ei oikein pysynyt mukana.

Tässä mennään 32,5 kilolla...

Viimeistään vinopenkki tangolla palautti maan pinnalle. "Pikkuisen" tuli yliarvioitua treeni-innon ollessa huipussaan omat voimat ja liikaa painoa tankoon. No, miulla meni sitten tuo liike vähän niin kuin pudotussarjan muodossa ;)

Ehkä vois olla tuo selkänoja alempana?
Taisi mennä liikaa käsille.

Kyllähän sen jo nyt treenin edetessä huomas, että ei tuo oikea käsi tule mukana niin kuin sen pitäisi. Supereissa (ristitalja + punnerrukset) oli jo vaikeuksia viimeisissä taljatoistoissa kun tuntui, että se käsi ei vaan tule sieltä alas. Varsinaista kipua ei tuntunut, mutta voima ei ollut vasemman käden tasolla. Yleensähän se menee miulla just toisinpäin. Noooo, silti vaan eteenpäin ja reeni loppuun. Olkapäiden superit (pystysoutu + viparit) sai jo ekan sarjan jälkeen olkapäät hapoille :D Oli taas se ihanankamala tunne. Arnoldeissa huomasin taas, että oikea käsi jää jälkeen.

Takavipareista vinopenkissä ois muutama kuvakin, mutta ei jessus, en todellakaan laita niistä tänne yhtäkään. Mie ihan masennuin kun katsoin niitä. Siis miun selkäläskit, ihan kamalat :( Nyt aloin ajatella, että pitäskö miun oikeesti vaan mennä salille niissä isoissa teeppareissa. Mutta kun en mie osaa. Mie haluun, että treenivaatteet on suht ihonmyötäiset. Vaikkei tällä kropalla nyt vissiin voiskaan...

Vitsit, miten sitä nyt kaiholla katteleekin viime kesän (pose)kuvia! Mie haluun samaan kuntoon!



25.6.2013



 

2.7.2013

Myääääh! No, treenin jälkeen kuitenkin mentiin vielä balanceen ja kyllä se vaan taas teki hyvää.

Illalla sitten kun menin suihkuun, huomasin että miun vasemman jalan rakkolaastari oli rullalla. Ilmankos se oli ihan hirveen kipee, kävely oli jo salilla sellasta nilkuttamista. No, sitten vetäisin sen laastarin irti ja kappas, kun koko rakko lähti mukana! Auuuuuuutttsss! Aika iso rakko se olikin ja nyt ihan vereslihalla... Eiku vaan Bepanthenia yöksi ja aamulla iso normilaastari siihen päälle.

Ja sit ne itkut. Eilen miulla oli vihdoin se lääkäri tämän käden takia. Kyllähän mie jo osasin aavistella, että ei se mitenkään hyvä tilanne voi olla. Diagnoosi oli pitkittynyt tulehdustila, lisäksi hartiat täysin jumissa. Nonni. Tässä sitä nyt ollaan. Hyvästi treenit muutamaksi viikoksi :( Just kun taas ois se draivi päällä. Sain aikamoisen lääkearsenaalinkin. Tulehduskipulääkettä (Arcoxia) 3 viikon kuuri. Ensimmäinen viikko 120mg/vrk, kaksi seuraavaa 90mg/vrk. Vatsansuojalääke Somac 20mg/vrk. Lihasrelaksantti Dolan iltaisin. Lisäksi yöksi kunnon kerros Mobilatia, ja käteen side. Töissä rannetukipakko nyt tuo 3 viikkoa. Ei saa nostella ja kannella raskaita juttuja, kurottelutkin minimiin. Kun tämä tulehdustila kädessä on ollut jo pitkään, ei se kuulemma ihan muutamassa päivässä paranekaan. Siksi pitkät kuurit ja suht vahvat lääkkeet kuulemma. Lääkäri ei suoraan sanonut, että ei saa mennä salille. Pian kanssa eilen sitten tekstittelin ja tulin järkiini, että ei siis todellakaan salitreenejäkään. Eikös ne aika painavia juttuja kuitenkin ole mitä siellä salilla nostellaan?

Apteekkiostoksia :/

Otin ensimmäisen kipulääkkeen heti eilen töihin päästyäni, ja noin tunnin päästä siitä alkoi huippailu. Oli koko päivän pikkuisen pihalla ja olo oli jotenkin omituinen. (Lähi)muisti pätki ja jouduin tarkistelemaan asioita. Huimausta. Kotimatkalla bussissa tuli paha olo. Soitin kotona äidille ja hän sanoi, että ei ollut voinut käyttää tuota Arcoxiaa, kun huimailu ei ollut mennyt ohi muutamassa päivässä. Toivottavasti miulla menee, ostin nimittäin koko 3 viikon satsin jo kerralla (tyhmä mie!). Illalla Dolan teki vähän pöhnäisen olon ja uni tuli heleposti. Nyt aamulla on ollut vähän pölkky olo myös, onneksi on iltavuoro.

Käpälä paketissa nukkumaan

Okei. Kyllähän mie voin tehdä esim. jalkoja ja vatsoja ja aerobista. Paitsi että jos tämä pää ei toimi niin kuin pitäisi ja välillä huippailee, ei varmaan kannata sekään. Lisäksi on nuo jalkarakot. Ostin kyllä eilen apteekista sellaisia sidoksia, jolla oon nyt niitä paikkaillut. Jos nyt ne edes paranis nopeesti, että pääsis aerobiselle. Jalkareeneissäkin tietty esim. SJMV ja askelkyykyt painoilla on poissuljettu. Eikä voi tehdä vatsoja taljasa tai vartalonkiertoja painokiekon kanssa. Mutta onhan niitä liikkeitä muitakin, pitää vaan varioida. Ja combattiin menen sunnuntaina, oli mikä oli. Paitsi jos vielä huippaa.

Urheilija (tai edes kuntoilija) ei tervettä päivää näe?

Pinkkiä teippiä ja PP-power!

Niinniin. Ei pitäis ikinä mennä sanomaan ääneen (tai kirjoittamaan), että hyvin menee, kun sitten se kostautuu.

Taas on käsi teipissä. Mie kävin ostamassa tuota kinesioteippiä reilu viikko sitten, kun olin aloittamassa ekaa täyttä treeniviikkoa. Viime viikolla pidinkin teippejä joka treenissä ja useimpina päivinä töissäkin. Noh, sitten eilen aamulla en jaksanut alkaa teippailla, vaan lähdin Pian kanssa tekee rinta-olkatreeniä. Ei se siellä reenatessa vielä kipuillut, mutta sitten se alkoi iltapäivällä töissä! Onneks miulla oli ibuprofeenia mukana, muuten ei ois tullut mitään. Ihan kunnolla alkoi kipuilla taas tuo käsi alkaen peukalonhangasta, siitä kiertäen ranteeseen ja rystysiin, josta se jatkui koko kyynärvarteen. Onneksi kipulääke auttoi! Puristusote on se pahin.

Ei kai tässä auta kuin ottaa taas yhteyttä työfysioterapeuttiin. Itse asiassa miun oli tarkoitus jo tänään soittaa, mutta just soittoaikana en millään ehtinyt töissä soittaa. Jospa huomenna olisi parempi hetki. Pitäisköhän nyt tämän käden kanssa ihan oikeasti sinne lääkärille jo mennä. Vaikka lieneekö tuokaan voi tälle mitään tehdä..?

Kutenkin käden vammailusta huolimatta reenit on jatkuneet hyvin. Eilen siis tehtiin rintaa ja olkapäitä.

Kunnon treeniflow on nyt päällä ja tuntuu, että nyt oisin pitkästä aikaa siinä pisteessä, että suunta on vaan ylöspäin! Siis treeneissä. Hieno tunne, ja siksi tämä käsijuttu nyt ottaakin päähän ja kympillä!

Toinen mahtijuttu treeneihin liittyen on se, että miulla on niin mahtava treeniystävä! Me ollaan Pian kanssa oikea voimakaksikko, Team PP, niin kuin tuolla HeiaHeian puolella on muutaman kerran treenejämme kuvailtu ;) (Joo siis miun oikea nimi alkaa myös P:llä, jos joku ei ole jo sitä hiffannut ;D).

Molemmat tänään selkä-vatsatreenin alkajaisiksi puheltiin, että tää treeni on tämän ohjelman ehkä se "tylsin". Johtuen varmaan vaan siitä, että on niin perusliikkeitä muutama vaan:

1. Alatalja tangolla (S) 4* (toistomäärä eri I, II ja III viikolla sekä kevyellä viikolla)
2. Ylätalja tangolla (S) 4* (toistomäärä eri I, II ja III viikolla sekä kevyellä viikolla)
3. Kulmasoutu käsipainoilla, pudotussarja 3*10 + 3* max.
4. Vatsat taljassa 4* 15-20
5. Lantionnosto penkillä (alavatsat) 3*15-20
6. Vinot vatsat istuen, painokiekon kanssa 3*15-20

Muttamutta, aika huikea treeni saatiin tänään aikaiseksi! Nyt on menossa III viikko, ja taljassa tehtävissä supereissa oli lyhyet sarjat. Painoa siis sai olla enemmän. Tuon päälle kun alettiin tehdä noita pudotussarjoja, niin mamma mia sentään! Molemmat oltiin ihan puhki ja selässä tuntui. Siihen vielä nuo maksimit päälle, niin meidän selät oli aika taputeltu. Ja noissa maksimeissa se toisen tsemppi ja usko siihen, että vielä jaksaa, tulee todella tarpeesseen! Ite tein puhtaasti omat enkat, kun sain tehtyä 12,5 kilon punteilla jokaisessa sarjassa 15 toistoa. Viimeisessä sarjassa oisin jo luovuttanut 12:nnen toiston jälkeen, mutta Pian napakka ääni kuului, että "vielä jaksaa kolme!". Mie vaan mielessäni aattelin, että hulluu, mutta se kolme vielä meni. Ei ois menny enää yhtään enempää. Mieletön fiilis oli kyllä tuon rupeaman jälkeen. Käsikään ei kipuillut, kun tämä on nyt teipissä taas. Lisäksi käytin liikkeissä vetoremmejä, ettei tarviis käyttää puristusotetta niin voimakkaasti.

Vatsat on miun heikoin kohta ja niin oli tänäänkin. MUTTA niissäkin oli parempi tulos kuin viime viikolla. Voi pliiiis, käsi anna miun nyt käyttää hyväksi tämä mieletön treeniflow mikä miulla on nyt päällä! Mikään ei ois nyt turhauttavampaa kuin se, että joutuisin taas sivuun treeneiltä.

Cardiota, salitreeniä ja mietteitä salietiketistä

Ihan ensiksi haluan kiittää teitä ihania, jotka olette käyneet minuu tsemppaamassa viime postauksiin <3 Ette uskokaan, miten niistä tulee hyvä mieli ja usko omaan itseen ja onnistumiseenkin kohoaa. Muiskis! Ilmeisesti on nyt aineenvaihdunta ottanut spurtin, kun painohävikki on -900g sitten maanantaiaamun. Jee! :)

Hehhehee, mie eilen sain kuin sainkin itseni aamulla aerobiselle! Ulkolenkki ei hotsittanut, kun oli niin pimeää, märkää, liukasta, sumuista... listaa vois jatkaa loputtomiin ;) Mutta meninpä sitten salille tekee crossarilla 40 minuutin intervallin ja voin kertoa, että hukkaan ei todellakaan mennyt! Raskaimmissa osioissa mie oikeesti aattelin, että kohta tipun tästä, en jaksa enää, kunnes sitten alkoi taas kevyempi osuus. Viimeistään nyt tajusin, että miun aerobinen kunto on tällä hetkellä melko heikko, joten cardiota vaan lisää! Niinhän se menee, että aerobinen kunto heikkenee verrattain nopeasti, kun sitä ei ylläpidä, mutta onneksi sama toimii myös päinvastoin. Eli aerobinen kunto myös vastaavasti lähtee nousuun melko nopeasti, kun vaan sitä oikeasti jaksaa tehdä. Hih, miun mies laittoi eilen aamupäivällä tarkistustekstarin, että "kävitkö lenkillä?". Vastasin, että "en, mutta kävin intervallilla crossarilla". Vastaus oli "yök", joten vissiin miun ratkaisu oli sit hyväksytty :D

Pieni hymy-yritelmä intervalli-cardion jälkeen ;)

Tänään kävinkin aamusta tekemässä bunkkeritreenin viikon 3. treenin, eli jalat ja kädet. Aikaa kului 1h 48min., joten tämä vie oikeasti aikaa ja jos oon iltavuoroon menossa, niin salille pitää mennä jo 7:30. Mie kun haluan vielä kotona vähän palautua ennen töihinlähtöä. Rankkahan tämä(kin) treeni on: jaloille 6 liikettä ja käsille 4. Viimeisen jalkaliikkeen jälkeen oisin ollut jo valmis poistumaan paikalta, kun ei tähän ole vielä tottunut. Ennenhän oon tehnyt jalat aina ihan omana päivänään. Kyllä siinä joutui vaan sitä tahdonvoimaa ja tsemppiä keräämään, että jaksoi vielä täysillä panostaa hauiksiin ja ojentajiinkin. Huomisia jalkajumeja odotellessa...

Tänään miulla oli salilla erityisesti mielessä salietiketti ja varsinkin se, että tavarat pitäis aina laittaa omille paikoilleen. Miusta salilla on oikeestaan kaikkein ärsyttävintä, jos tavaroita ei palauteta sinne, mihin ne kuuluu. Menee turhaa aikaa ja hermoja, kun joutuu etsiskelemään sitä painoa sieltä tai tätä tankoa täältä. Ja että ne painot jätetään laitteisiin, voi argh! Tähän vuodenaikaan näitä tuntuu olevan enemmän, kun salilla on enemmän kävijöitä ja aloittelijoita. Mutta kyllä ne vakkaritkin osaa :/

Esimerkki tältä aamulta: kaksi miestä (ovat vakkareita) roudasi scott-penkin taljalle tehdäkseen siinä hauiksia. Tämä on tietysti ok, toki niitä penkkejä saa siirrellä mielensä mukaan. Mutta: ne voisi myös palauttaa omalle paikalleen! Itse olin menossa scottiin tekemään hauiskääntöjä, ja kun tämä kaksikko oli lopettelemassa treeniään siinä taljalla, kysyin, että joutaako tuo scott-penkki? Joutaa ihan kohta, sanoivat. Sitten olivat lähtöä tekemässä ja menin uudelleen kysymään, että "joko joutaa". Kyllä jouti, mutta nämä jättivät sen penkin siihen, eivätkä tuoneet omalle paikalleen. Se ei ole mikään hirveän kevyt se penkki, ja silti jättivät sen miulle roudattavaksi takaisin, vaikka olivat itse sen siihen taljalle vieneet. Kaksi isoa äijää, olisivat voineet kyllä olla kohteliaampia ja palauttaa penkin...

Toinen esimerkki tältä aamulta heti treenin aluksi. Eka liike oli jalkaprässi. Siinä killotti valmiiksi molemmin puolin 25 kilon kiekot. Lähettyvillä oli yksi mies treenaamassa, joten luulin hänellä olevan prässissä jotain kesken. Tarkistin kuitenkin asian, ja ei kuulemma ollut. Joten painot oli jätetty siihen prässiin. Eihän tuo muuten sinällään mitään, itekin oisin kuitenkin ne samat kiekot siihen iskenyt. Mutta kun ne oli jätetty ylemmille pidikkeille! Meidän prässissä on siis painonpidikkeet kahdella tasolla, ja itse laitan nuo painavimmat 25 kilon kiekot aina alimmille. Ehkä sellainen 180+ cm -pituinen henkilö ei välttämättä tule ajatelleeksi, että lyhyemmän varren omaavien ei ehkä ole ihan niin helppo nostaa niitä isoja kiekkoja sieltä ylemmiltä pidikkeiltä pois. Kyllä miekin sain olla prässisarjojen jälkeen tosi tarkkana ja varovainen, että sain ne kiekot turvalliseti alas sieltä ylhäältä.

Joten: olkaa ihmiset ystävällisiä ja palauttakaa painot, penkit, tangot sun muut härpäkkeet niille varatuille säilytyspaikoille kiitos!

Mikä sinua ärsyttää salilla eniten?

Uusi alku?

Mie kävin tänä aamuna vaa'alla. Se nyt oli vaan ihan pakko kohdata totuus silmästä silmään. Tiesinhän mie, että lukemat on karseet. Miulle ei tällä hetkellä mahdu kuin yhdet miun housut jalkaan. No, se lukema siinä vaa'alla näytti +10 kg verrattuna 6 kk sitten. Hyi. Mie näytän ja miusta tuntuu kamalalta. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Mie oon saanu ennenkin kiloja karistettua monta kertaa enemmänkin kuin tuon 10 kg, joten ei se muuta vaadi kuin vaan päättäväisyyttä. Ja huomenna on se miun loppuvuodesta asettama päivämäärä 7.1., jonne asti oli lupa mässätä ja rellestää. Huomenna koittaa paluu ruotuun.

Mut hei! Kävin sentään lenkillä jouluaattona
ja siitähän piti ottaa kuva todisteeksi! ;)

Nyt siis koittaa paluu Kalorilaskurin ja keittiövaa'an maailmaan. Pitääkin vähän katsella laskurista miten oon syönyt esim. syksyllä 2012, kun paino putosi suht mukavasti. Siitä sitten vaan mallia. Tosin erona on nyt se, että salitreenit on nyt kovempia kuin silloin, joten voi olla, ettei ihan samanlaisia vajeita voi pitää. Bunkkeritreeniä on siis tarkoitus toteuttaa ainakin tämä kevät. Nyt ensin pari kuukautta tuota perusohjelmaa, jonka jälkeen tulee muutaman viikon voimatreenijakso. Alunperinhän mie aattelin Pian kanssa aloittaa samaan aikaan myös tämän treenin kanssa yhteensopivan ruokavalion, mutta mie nyt skippaan sen, koska sillä ruokavaliolla paino tuskin ainakaan putoaa... :D

Viime viikolla kävin kerran vähän haistelemassa salin ilmaa ja tänään sitten ponkaisin treenit kunnolla käyntiin Pian kanssa. Pia aloitti jo viime viikolla, joten mie siirryin hänen kanssaan suoraan treenin 2.viikolle. Tuskin se mitään haittaa, kun tätä ohjelmaa kuitenkin tuli tehtyä jo loppuvuodestakin. Tahmaistahan se oli, mutta kuitenkin ehkä yllättävän hyvin sujui.

Vuoden 2014 ensimmäinen treeni

 Penkkipunnerruksessa halusin kokeilla tänään ekaa kertaa ykkösmaksimia ja miulla oli tavoitteena 40 kg. No, se ei noussut, vaikka 2 kertaa yritin. Se jäi 37,5 kiloon, mutta en mie sitä oikeastaan nyt edes murehdi. Se nelkyt menee sit ku menee. Ihan varmasti joku päivä :)

Vinopenkki Smithissä sujui ihan mallikkaasti, mutta kyllä nuo rinnan superit (ristitalja+punnerrukset) veti taas mehut aika tehokkaasti.

Olkapäiden supereissa sanoin muistaakseni ennen viimeisiä sarjoja Pialle, että miusta tuntuu, että kohta lentää pukli. Ja siltä se tosiaan tuntui. Rankkaa oli! Mutta niin kai sen pitääkin olla, varsinkin tällaisen löysäilykauden jälkeen.

Joo, nämä kuvat puhuvat puolestaan ja aika kaukana oon siitä kunnosta, mitä oli viime kesänä. Mutta eiku etiäpäin vaan, eihän tässä muu auta! Ja salitreenien lisäksi siis cardiot taas kehiin, niin alkaa se rasvakin toivon mukaan tiristä. Nyt vielä viimeiset karjalanpiirakat ja luumujäädykkeen jämät nassuun ja huomisesta alkaen sitten tarkempi syyni.

Tervetuloa seuraamaan miun kevättä, jännätään nyt tässä sitten, että lähteekö se läski sulamaan vai onko se jämähtänyt lopullisesti...

Niin ja oikein hyvää ja menestyksekästä tätä vuotta kaikille! :)