Toivepostaus : Kehon muutosten vaikutus mieleen

Ihan nolottaa, että siitä on jo yli vuosi kun pyysin lukijoita kertomaan, oisko jotain toiveita postausaiheista. Oon ollut muutenkin niin kamalan huono bloggaaja viimeisen vuoden aikana ja sitten vielä nuo toiveet on jääneet osaksi toteuttamatta. Pia on useamminkin huomauttanut, että en ole vieläkään toteuttanut hänen toivettaan. Oon siitä kovin pahoillani, mutta nyt sen toteutan! Tästä aiheesta taisi useampikin pyytää postausta. Eli miten pää on pysynyt mukana kehonmuutosprosessissa?

Tässä pikkukollaasi miusta hoikimmillani ja omasta mielestäni parhaimmillani. Kuvat ovat peräisin loppukeväältä 2013.

Olinko tyytyväinen? En! Rasvaa olisi vielä pitänyt saada pois ja lihasta lisää. Nyt kun katson noita kuvia, niin oisin aika iloinen jos nyt näyttäisin tuolta. Nyt on kuutisen kiloa enemmän, lihasta vähemmän, löllöä löytyy. No, sitten voi katsoa kuvaa about 10 vuoden takaa:

Voiii kun oon tuossa niin nuori! Jotain 25 hujakoilla. Mutta näytän niin väsyneeltä. Ja täytyy sanoa, että täytyy olla tyytyväinen kuitenkin tämänhetkiseen olotilaan ja ulkonäköön tähän verrattuna. Vuodet ovat toki tuoneet muutenkin itsevarmuutta lisää, vaikka edelleen itsetuntoni on aika huono. Mutta miten nämä muutokset sitten on vaikuttaneet minuun henkisesti ja miten pää on pysynyt mukana? Oon monelle sanonut, että oikeastaan se fyysisen muutoksen tekeminen on ollut helpompaa kuin psyykkisen. Meni todella pitkään, että vaateostoksilla kannoin sovituskoppiin aivan liian suuria vaatteita. En voinut uskoa, että miulle sopii joku ihan normaalin kokoinen vaate. Joskus kaupungilla kävellessä kun vilkaisin kuvajaistani jostain näyteikkunasta saatoin ihan säikähtää, että "tuoltako mie näytänkin?". Oma kehonkuva ei siis vastannut todellisuutta. Ja sen kanssa painiskelen edelleen. Varsinkin kun tää miun painonpudotus ei oo ollut mitenkään helppo siinä mielessä, että muutama vuosi sitten tultiin takapakkia sellaiset 20 kiloa:

Ylläoleva on otettu aika tarkalleen viisi vuotta sitten. Painoa tuossa on noin 92 kiloa. Olin saanut painon pudotettua vuoden 2009 alkuun noin 73 kiloon. Sitten kesällä kun polvi hajosi, alkoi paino nopeasti nousta ja se nousi sen parikymmentä kiloa. Keväällä 2010 sille sitten tuli stoppi kun päätin, että en halua enää lihoa takaisin 110-kiloiseksi, vaan nyt tehdään taas asialle jotain. Siitä se sitten taas lähti ja parhaimmillaan paino oli siellä 65-67 kilon hujakoilla viime vuoden keväällä (kuvakollaasin kuvissa). Kun ulkonäkö muuttuu melko radikaalisti ja vieläpä useampaan otteeseen muutaman vuoden sisällä, niin onhan se henkinen haaste. Kun on koko ikänsä kuullut painostaan ja ulkonäöstään ja päähän on iskostunut, että oon ruma ja lihava, niin ei sitä ihan helpolla saa muutettua. Mie luulen, että tämä on ihan elämänpituinen prosessi. Luulen, että en tule ikinä olemaan sinut oman ulkonäköni kanssa. Oon paljon työstänyt asiaa tämän syksyn aikana ja oon yrittänyt alkaa opetella hyväksymään itseäni tällaisena. Se on vaan ihan h******n vaikeaa!

Tässäkin pari kuvaa parhaimmilta ajoilta. Kylläpä näytän väsyneeltä! Tää oli sitä aikaa, kun vaadin itseltäni ihan liikaa. Vaikka kroppa alkoi muuttua mieluisampaan suuntaan, niin kyllä se meni miulle ihan liian rankaksi. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Painonhallinta on vaikeampaa kuin painonpudotus. Silloin kun ylipanoa oli paljon, se kyllä putosi suhteellisen helposti ja nopeasti kun vähänkin teki asialle jotain. Se tietysti ruokki laihduttamaan lisää, kun tulosta alkoi tulla. Jostain syystä miulle tämä 70 kiloa on sellainen rajapykki, että sen alle on ihan kauhean vaikeaa päästä. Oikeasti, nytkin kun olen yrittänyt tavoitella sitä, oon joutunut elämään liian matalilla kaloreilla ja sitten en jaksa ja se läsähtää koko homma. On hirveän vaikeaa saada edes nykyinen paino pysymään ilman, että joutuu koko ajan tarkkailemaan syömisiään ja liikkumisiaan. Ja se on todella stressaavaa henkisesti. Painonnousun pelosta on tullut melkoinen peikko enkä sietäisi sitä ollenkaan. Pää ei siis ole edelleenkään ihan tilanteen tasalla enkä tiedä onko se koskaan. Ihmiset luulevat, että painonpudotus aiheuttaa mielelle vain positiivisia vaikutuksia, mutta kyllä niitä negatiivisiakin tosiaan tulee. Paineet tuloksissa pysymisestä ja paremmaksi tulemisesta eivät katoa koskaan. Eikä se pelko painonnoususta.

Ylläoleva kuva on otettu eilen kun olimme lähdössä juhlimaan pikkujoulua ystäviemme kanssa. Itse asiassa tämäkin kuva on aika hyvä esimerkki siitä, että näen itseni vieläkin vielä lihavampana kuin oikeasti olen. Kun tuo kuva eilen otettiin, hämmästyin kun katsoin sitä kamerasta. Luulin näyttäväni siis lihavammalta kuin oikeasti tuossa kuvassa näytän. Joo kyllähän tuo käsi on löllö ja kaksoisleuka jyllää, mutta silti oon vieläkin vähän hämmästynyt kun tätä kuvaa katson. Ja silti samalla tiedän, että painoa olisi pudotettava.

Salilla viime viikolla

Tässäpä tämänhetkisiä mietteitä aiheesta. En tiiä saiko tästä mitään tolkkua. Nyt on kuitenkin vielä sellainen tilanne, että miun täytyy heittää nämä laihdutusajatukset tällä hetkellä pois mielestä, sillä olemme päättäneet aloittaa vielä viimeisen kerran lapsettomuushoidon, ja se tapahtuu jo lähiviikkoina. Nyt olen jo hormonilääkityksellä sitä varten ja nyt on vaan siedettävä se, että paino voi nousta ja oon tavallista väsyneempi. Ja tällä kertaa en aio kroppaani enää rasittaa liikaa tässä samalla, vaan aika löysällä pidän nyt talutusnuoran. Tämä on todellakin meidän viimeinen mahdollisuus saada lapsi, joten en halua ottaa mitään riskejä sen suhteen.

Loppuun vielä pakko laittaa kuva miun uudesta tukasta! Kävin taas Heinin luona Helinässä ja sain ihanan lettikampauksenkin uuden värin lisäksi! :)

Jos on lisäkysymyksiä tähän toivepostauksen aiheeseen liittyen, niin vastaan mielelläni! :)

Tarvitseeko salilla olla mikään silmänilo?

Ekaks pakko kertoa: tänään miulle tuli niin hyvä mieli! Olin lähdössä salilta, kun pukkarissa nuori nainen tervehti minnuu iloisesti ja kertoi lukevansa blogiani. Hänestä blogini on "ihana". Olin just tänään aatellut, että pitäis päivittää pitkästä aikaa taas. On ollu niin paljon kaikkea muuta taas, että bloggaaminen on jäänyt takavasemmalle. Nyt sitten sain uutta puhtia tähän, kun siis oikeasti joku tätä lukee ja jopa käy katsomassa, että oonko kirjoittanut. Kiitos siulle vielä, olit päivänpiristys! <3

 

Tästä aiheesta oon halunnut kirjoittaa jo aikapäiviä sitten, mutta vasta nyt siis oli kunnolla aikaa istua alas kirjoittamaan.

Tuommoinen ilmestys siellä pukkarissa minnuu peilistä katsoi treenin jälkeen tänään. Laitoin tuon instagramiinkin tekstillä "Hah! Kuka on keksinyt että treenaaminen on seksikästä?!? Pyh! Tältä näyttää 35 vee akka treenin jälkeen! :D". Minnuu on niin alkanut ärsyttää kaikki kiiltokuvamainen treeni/fitness -hypetys. Nojoo, ei kaikki näytä noin rumalta kuin mie treenin jälkeen, mutta sellainen ylenmääräinen ihmeellinen keikistely on miusta vaan jotenkin niin hölmöä salilla. Kun sinne yleensä mennään treenaamaan eikä näyttämään mahdollisimman seksikkäältä. Onhan tästäkin aiheesta jonkin verran kohistu viime aikoina. Jokainen saa toki mennä salille just sellaisena kuin haluaa (kunhan ei ihan alasti mene). En siis tässä ota kantaa kenenkään salipukeutumiseen tai muuhun habitukseen. Lähinnä siis ärsyttää median luoma kuva, että salilla pitäisi näyttää siltä kuin olisi menossa johonkin alusvaatemainoskuvaukseen. Tiiättehän ne kuvat, joissa joku julkkis pitelee punttia huulet töröllään, silmät sirrillään, hiukset auki hulmuten takamus pitkällä tissit ojossa. Yleensä meikkikerrosta naamassa sen verran, että jos siellä oikeesti hikoilis, kyllä huokoset tukkeutuis alta aikayksikön. Mutta kun eihän ne niissä kuvissa tietenkään hikoile. Sehän ois epämiellyttävän näköistä! Kyllä miekin joskus aikaisemmin laitoin edes vähän meikkiä salille, mutta nykyään en enää oikein jaksa. Jos en ole muuten meikannut (=kotipäivä), niin en sitä kyllä tee pelkästään salin takia. Toisaalta, en kyllä pese poiskaan, jos oon esim. töiden jälkeen salille menossa. Tiiän etten ole siellä todellakaan mikään silmänilo (muutenkin tuppaan treenatessa näyttämään vähän sellaiselta "elä tuu lähelle"), mutta tarviiko miun? Ei miusta. Treenivaatteista myönnän olevani tarkempi. Jos treenivaatteet tuntuu epämukavilta, kyllä se vaikuttaa negatiivisesti koko treeniin. Mitäs mieltä muut ootte tästä? Onko väliä miltä näyttää salilla?


Nomut treenikenkien ja -sukkien kuuluu olla sävy sävyyn!



Salille aikaisin aamulla

Töihin iltapäivällä vähän huolitellumpana ;)

Treenirintamalle kuuluu muuten tällä hetkellä hyvää. Oon nyt vakiinnuttanut sellaisen 3x/vko -ohjelman, jota tää miun kroppa tuntuu kestävän. Ei tällä mitään lihasta kasvateta, mutta jos nyt kuitenkin edes vähän kiinteytyisi ja rasva palaisi. Koko kropan ja yläkropan treeneihiin oon ottanut loppuun vielä sellaisen 20-30 minuutin crossari-spurtin. Tarkoituksena on ollut tehdä sitä intervallina, mutta vaikka miten yritän, en saa oikein sykkeitä laskemaan tarpeeksi alas. Aika korkeilla sykkeillä siis menty. Lisäksi pyrin joka viikko kävelemään ainakin kerran pois töistä (6km). Jos ei onnistu, niin sitten käyn muuten sen yksi tai kaksi kävelylenkkiä viikossa.

Viime viikon treenit

Syömiset on miun suurin haaste tällä hetkellä taas. Viikot menee ihan hyvin, mutta viikonloput on olleet yhtä suurta repsahdusta. Ja jos rehellisiä ollaan, niin on noita viikollakin sattunut. Tää joulunalusaika on miulle aina hirmuinen koetinkivi, kun on niin paljon kaikkea herkkua saatavilla. Nyt ei vaan ole itsekuri kestänyt ja kyllä on tullut syötyä suklaata ja kakkua ja vaikka sun mitä herkkua.

Mies toi työmatkalta tuliaisia <3 Godiva piti säästää jouluksi...

...ja kuinkas kävikään? Viikon se kesti avaamattomana... Mutta oli niiiin hyvää!

Joku tasapaino tähän nyt pitäis saada. Miun toivo on nyt keväässä, yleensä se syömisten hallinta on helpompaa kunhan on joulunpyhät lusittu. Miehelle valittelin viikonloppuna, että en varmaan pääse enää ikinä siihen parhaaseen kuntoon, missä olin toissa keväänä. Silloin siis oli paino alimmillaan ja siinä, mihin nyt pyrin. Silloinhan en tietenkään ollu siihen tyytyväinen. Mies totesi miun valituksiin sitten, että ja mihin se siun "paras" kunto sitten johti?. Niin. Osittain niitä peruja tämä vallitseva tilannekin on. Kun vedin itseni liian tiukille vähän joka alueella. Ääripäätyyppi mikä ääripäätyyppi! On tässä vielä paljon opittavaa, vaikka noita ikänumeroita alkaa olla jo mittarissa aika liuta! :D

Miltä tuntuu olla oikeasti lihava?

Pakko myöntää, että miulla nousee karvat pystyyn aina kun luen/kuulen jossain, että "lihavia ei saa sanoa lihavaksi eikä painosta saa huomauttaa". Oon ajoittain joissakin blogiteksteissä moiseen törmännyt, viimeisimmät vastaiskuna ilmeisesti äskeiselle "fitnesskohulle". Sanottakoon heti alkuun, että en todellakaan puolustele lihavuutta. Ei siinä ole oikeasti mitään hyvää. Mutta ihmiset, jotka väittävät, että lihavat eivät jatkuvasti kuulisi ulkonäöstään eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat!



MUR!!

Voin kertoa, että itse kärsin edelleen siitä kiusaamisesta, josta kärsin kouluvuosina ylipainon takia. En ollut silloin edes "kunnolla" lihava verrattuna nykyajan lihaviin lapsiin. Silloin pienikin pyöreys merkitsi lihavaa ja siitä kärsin monta vuotta. Ja ei, kyseessä eivät olleet pelkästään koulukiusaajat, vaan kyllä jo terveydenhoitajalla muistettiin mainita asiasta joka ikinen kerta, olin siellä sitten käymässä minkä tahansa asian vuoksi. Hyväähän he varmasti tarkoittavat, mutta aikamoista tuhoa tekivät kasvavan lapsen ja nuoren itsetunnolle. Koulukiusaaminen oli sitten luku erikseen ja tosiaan vieläkin näen painajaisia noista ihmisistä ja niistä tilanteista. Yli 20 vuotta kaiken sen jälkeen! Ne ovat ikuiset arvet sielussa, ne eivät ikinä parane.



Miun #kutsumua-kuva Instasta elokuulta.

Kun sitten kaksikymppisenä paino alkoi nousta huomattavasti, kyllä siitä sain kuulla. Siksi ihmettelenkin, miten ihmisillä on sellainen harhaluulo, ettei lihaville muka saisi sanoa mitään? Oon tästä jutellut monen muunkin ylipainoisen kanssa ja kaikki ihmettelevät samaa. Onko se sit sitä, että ne jotka näin luulee, eivät itse ole koskaan olleet ylipainoisia? Taas tässä siis sorrutaan siihen samaan, että kun ei tiedetä omasta kokemuksesta, niin sitten ei tiedetä sitä todellisuutta. Kun menin lääkäriin, olin ensisijaisesti lihava ja sitten vasta ihminen. Vieläkin tuntuu oudolta, kun nykyään lääkärille mennessä kukaan ei ota puheeksi sitä, että "kun on tuota ylipainoa", koska en ilmeisesti heidän mielestään ole enää lihava. Ymmärrän kyllä, että hoitohenkilökunnan tulee tarttua aiheeseen, koska kyse on terveyteen vaikuttavasta asiasta. Mutta onko se pakko tehdä joka ikinen kerta? Jos menet lääkäriin flunssan takia? Miun oman kokemuksen mukaan lihavaa kyllä muistutetaan asiasta joka päivä. Pahinta ovat ne katseet. Kyllä mie sen muistan, miten ihmiset katsoivat. Jossain vaiheessa pelkäsin julkisia paikkoja, koska huomasin ihmisten katseet.

12.6.2007

Lihavan identiteetti on ja pysyy. Siitä ei pääse noin vaan eroon. Tämän syksyn aikana oon terapeutin kanssa käynyt läpi näitä asioita. Ihan konkreettisesti on hoidettu sitä kehonkuvan vääristymää, mikä miulla edelleen on. Oon tehnyt suuren työn pudotetuissa kiloissa, mutta vielä suurempi työ miulla on henkisellä puolella. En mie varmaan koskaan pääse eroon lihavan identiteetistä. Kun kävin työhonottotarkastuksessa lääkärillä viime kuussa ja puhuttiin pudottamistani kiloista, lääkäri kysyi, mitä mieltä oon nykyisestä tilanteesta. Kun sanoin, että haluaisin noin 10 kg pois vielä, niin hän kysyi, että "olisitko sitten tyytyväinen?". Mietin sitä ja sanoin, että "en tiedä". Lääkäri viisaasti siihen sitten vastasi, että "niin, onko sitten mikään tarpeeksi omasta mielestäsi?". Ihmiset eivät vaan tajua tätäkään, että usein ex-lihava on aina lihava omassa mielessään.



15.9.2014

 

Muutamat miut kauan tunteneet ovat sanoneet, etteivät edes muista enää, että oon joskus ollut "sellainen", jos puhun asiasta. Miun päässä kuitenkin soivat ikuisesti ne inhottavat sanat, mitä jouduin kuulemaan niinä vuosina kun olin vain pyöreä. Mie tunnen ikuisesti nahoissani ne sanat ja katseet, joita kestin silloin kun olin sairaalloisen ylipainoinen nuori nainen. Miulla on myös "muistona" ne ihomakkarat ja venymisarvet, joista en ikinä pääse eroon omin keinoin. Ja mie oon melkeinpä neuroottinen painonnousun kanssa. Juuri niistä syistä, joista oon tässä postauksessa kirjoittanut. Joten älkää enää sanoko, että lihaville ei muka saisi mainita heidän painostaan. Mie ainakin kärsin niistä sanomisista edelleen, ehkä koko loppuelämäni.

Tässä vielä lukuvinkki. Tää sopii hyvin teille, jotka ette tiedä lihavana elämisestä mitään ja teille, joilla on omaa kokemusta lihavuudesta. Opettavainen fiktiivinen tarina ihan kaikille!

Pekka Hiltunen : Iso (WSOY 2013)

Nössöilyä vai järjenkäyttöä?

Vakituisen työsuhteen alkamisen lisäksi huomenna alkaa (taas jälleen kerran) myös kaloreiden kyttääminen. Sairausloman aikana olen mennyt todellakin ihan hälläväliä-tyylillä ja se näkyy ja tuntuu. Ihanaa olisi sanoa, että myös treenit palaavat kuvioihin, mutta en valitettavasti pääse niin sanomaan. Nyt on yleiskunto vielä sen verran huono, ettei salitreeniä voi kuvitellakaan. En halua myöskään alkaa repiä tätä leikattua mahaa liian pian. Kun ne kaikki arvet eivät ole edes näkyvissä. Leikkaushan tapahtui tuolla sisäpuolella, enkä mie voi nähdä, mitä sinne kuuluu. Tunnen vain, ettei vielä todellakaan mitenkään loistavan hyvää. Salitreenissä kuitenkin joutuu ihan missä tahansa liikkeessä pitää keskikroppa jännityksessä, niin se ei onnistu vielä. Tästä kertoo sekin, että joudun jatkuvasti ravaamaan vessassa. Tänään käytiin miehen kanssa kaupungilla ja jo se reissu sai miut aika uuvuksiin. Mitenhän selviän kokonaisesta työpäivästä ja työVIIKOSTA?

Onko miusta tullut nössö? Oon aina kirjoittanut, että tykkään treenata kovaa. Niin kuin tykkäänkin, siinä nyt ei oo mitään uutta. Mutta kun nyt tuntuu, että koko ajan pitää tarkkailla ja varoa, niin miusta tuntuu, että alan nössöytyä. Tätä oli havaittavissa jo kesällä kun yritin treenata niin, ettei käsi rasitu. Kun fyssari ehdotti miulle erinäisiä juttuja tehtäväksi, niin ekaks aina sanoin, että "uskallankohan mie?". Siis mie, samalla kun tykkään vetää itseni ihan piippuun, oon myös välillä liiankin varovainen varsinkin uusien juttujen kokeilussa. Joskus olin niin paljon itsevarmempi omista kyvyistä ja voimista salilla, mutta nyt se itsevarmuus on aika nollissa. Osaanko/pystynkö/jaksanko?

Sunnuntainössöilyä kotisohvalla Ozzy-mustekala kainalossa.

Mistä mie tiedän, milloin oon valmis palaamaan salille? Sitten kun voin taas jännittää vatsalihaksia normaalisti? Kun ei kiertävässä liikkeessä tunnu repivää tunnetta mahassa? En haluaisi mennä sinne liian keskeneräisenä. Tein tämän virheen muutaman kerran kesällä uupumisen aikaan ja jouduin lähtemään salilta itku kurkussa kotiin kun en pystynytkään. Ja mikä tärkeintä: millaista ohjelmaa mie nyt alkaisin tehdä? Jotain ajatuksentynkää miulla tuosta on, mutta oikeastaan vain runko. Se sisältö on ihan auki. Sen tiiän, etten voi liian tarkkaan päättää, että teen niin ja näin, vaan ensin pitää kokeilla. Ja sitten muuttaa ohjelmaa, jos se ei sovellu. Ja tämä on miulle se kasvunpaikka. Yleensä kun oon aloittanut tehdä uutta ohjelmaa, oon vaan päättänyt, että nyt teen tätä eikä poikkeuksia. Tästä ajattelutavasta on nyt ihan pakko päästä jos meinaan, että pystyn edes jollain tavalla järkevästi ja pitkäjänteisesti treenata ilman, että kohta ollaan taas tauolla. Kroppa ensin ja pää sitten!

No, jotain oon jo aloittanut eilen. Otan osaa Tikiksen 21 päivän punnerrushaasteeseen:

Kuva: 21 päivän punnerrushaaste

Mutta tässäkin mie nössöilen. En todellakaan edes kokeillut tehdä yhtään normaalia punnerrusta. Mie oon ollut treenaamatta rintaa melkeinpä kokonaan viimeiset puoli vuotta. Pikkuhiljaa aloin ottaa punnerruksia mukaan tuossa alkusyksystä ennen kuin tuli taas tämä pitkä tauko. Silloin sain maksimissaan 5-6 punnerrusta tehtyä putkeen normaalisti. Loput tein polvet maassa naisten tyylillä. Tuskin nytkään siis saisin aikaiseksi kuin korkeintaan tuon viisi. En sitä kuitenkaan edes kokeillut, koska siinä joutuu jo tuota keskikroppaa niin paljon jännittämään, että eipä oteta riskejä. Ehkä siis nössöilen, ehkä miulla on järki mukana. Ajatelkoon kuka miten haluaa. Mie en ole edes mitenkään vakuuttunut siitä, että onnistun tuossa haasteessa. Ihan tämän olkapään ja käden vuoksi. Siksi jo tästä päivästä alkaen jaoin tuon kahteen osaan. Tein 10 punnerrusta aamulla ja loput 10 teen kunhan tämän postauksen oon saanut loppuun ;) Ylivarovaisuutta? Enpä tiedä, sillä jo eiliset 15 punnerrusta tuntuvat nyt tässä kädessä. Tuntuvathan ne siksikin, kun nyt on oikeesti ollu niin kauan treenaamatta, mutta on tässä vähän muutakin jomotusta ollut tänään. Teen siis päivä kerrallaan tätä ja ihan oman tuntuman mukaan. Kädelle tulee kuitenkin taas rasitusta kun palaan töihin. Kyllähän tää omaan korvaankin kuulostaa ihan järjettömän typerältä, ettei kerralla edes tuota 20 punnerrusta tee ja vieläpä naisten tyylillä, mutta teen nyt näin. Huomiset 25 voin sitten tehdä vaikka lyhyemmällä tauolla jos kädessä siltä tuntuu.

Mutta missä kulkee nössöilyn ja järjenkäytön raja? Ei kai miusta oo tulossa tämän kaiken jälkeen ihan liian arka treenaaja, joka ei enää uskalla eikä sitten kehitykään?

Eräänlainen lyhyen aikavälin selviytymistarina

Pitkästä aikaa täällä. En ole edes ihan varma, että mihin tämä nyt johtaa. On vaan sellainen tunne ollut jo monta päivää, että haluan purkaa näitä ajatuksiani "paperille". On miulla toinenkin blogi, mutta nämä ajatukset nyt ehkä enemmän liippaavat tätä puolta kuin sitä toista. Mutta jos mie nyt ensin vähän valottaisin sitä, että mitä tänne kuuluu.

Viimeksi siis oon kirjoittanut kesäkuun alussa. Sen jälkeen elämä onkin ollut melko raskasta. Muutama päivä tuon kirjoituksen jälkeen jäin sairauslomalle, joka kesti kolme viikkoa. Olin henkisesti ja fyysisesti aika loppu. Samaan aikaan alkoivat mahakivut pahentua (niitä oli ollut jo keväästä asti vähitellen lisääntyen) ja tulla muitakin sellaisia oireita, että painelin yksityiselle lääkärille. Sieltä tuli lähete gynen polille ja jo aiemmin epäilty endometrioosi-diagnoosi alkoi varmentua. Ne, jotka ovat lukeneet postauksen, jonka kirjoitin äitienpäivänä tietävät, että olen ollut lapsettomuushoidoissa. Koskaan niiden aikana ei kuitenkaan miulla endoa diagnosoitu. Sitä ei nähty edes laparoskopiassa, joka tehtiin kaksi vuotta sitten. Vasta nyt siis se minuun iski. Oisin kyllä pärjännyt ilmankin... Loppujen lopuksi lääkärit tulivat siihen johtopäätökseen, että toinen munasarjani on leikattava pois. Se sopi miullekin. Koko kesän ja syksyn oon joutunut kärsimään pahimmillaan järkyttävistä kivuista, jolloin en oo voinut muuta kuin maata sängyssä. En pystynyt käydä enää lenkeillä tärinäkivun vuoksi. En voinut etukäteen koskaan suunnitella treeniviikkoa, koska ikinä ei voinut tietää, minä päivänä se kipu iskee. Sain vahvoja kipulääkkeitä reseptillä, mutta ei niitä voinut töissä käyttää. Sairastin syksyn aikana kaksi kertaa flunssankin, joka toisella kerralla äityi keuhkoputkentulehdukseksi. Silloin täytyi myös leikkausta siirtää, koska olin kipeänä juuri kun leikkaus piti tehdä. En tiedä, onko tämä sairastelukin osaltaan endon syytä, sillä se on autoimmuunisairaus, jolloin kehon vastustuskyky heikkenee. Nyt ymmärrän myös paremmin sitä, miksi oon ollut niin hemmetin väsynyt. Se kuuluu myös taudinkuvaan.

Kaikki tämä on ollut ihan älyttömän turhauttavaa! Koko tämä vuosi on siis treenaamisen suhteen mennyt ihan penkin alle. Ensin olkapää ja käsi (jotka tuntuu nyt olevan ok, kun ei ole niitä rasitettu) ja sitten tämä. Aina kun sain taas kunnon treenflown päälle, kroppa alkoi oireilla ja sitten taas taukoa.

Syyskuun lopulta olkatreenin jälkeen

Samalla kroppa on tietysti veltostunut. Rasvaa on tullut ja lihasta lähtenyt. Syömiset on olleet enemmän ja vähemmän hunningolla. Kun ei ole jaksanut panostaa. Viime kuukausina ensimmäinen ajatus aina aamulla on ollut mielessä: kun saisi elää tämän päivän ilman kipuja. Kesän aikana onneksi kuitenkin työmatkat poljin pyörällä, tosin sekin alkoi olla tuskaista syksyyn tultaessa. Kuitenkin sain edes sitä kautta jonkinlaista aerobista kuntoa pidettyä yllä. Nyt sekin on kyllä aika nollassa.

Se leikkaus on siis nyt tehty. Se oli siis toinen laparoskopiani ja todellakin toivon, että myös viimeinen. Endometrioosi on kuitenkin krooninen sairaus enkä voi tietää, iskeekö se minuun takaisin ja jos iskee niin milloin ja joudunko taas leikkaukseen. Miut leikattiin viime viikon tiistaina ja oon siitä lähtien ollut sairauslomalla. Töihin menen maanantaina ja kyllähän se jännittää, miten se menee. Vielä joka päivä pitää ottaa kipulääkkeitä ja yleiskunto on kyllä melko huono verrattuna normaaliin. En ensi viikolle suunnittelekaan yhtään mitään muita menoja. Nyt jännitän tietysti myös, miten leikkaus on tehonnut. Toivon, ettei kipu enää määritä miun elämää. Tämä jää nähtäväksi tulevien kuukausien aikana.

Selviytymispakkaus viime viikolta

Leikkaus meni niin hyvin kun se nyt voi mennä. En ala tänne sitä sen enempää ruotimaan. Ne, jotka lukevat toista blogiani, voivat lukea siitä sieltä. Sen kuitenkin kerron, että lääkäri oli leikkauksen jälkeen vähän kummissaan, että olen edes kyennyt normaalisti kävelemään ilman merkittäviä kipuja. (No, mikä sitten on merkittävä kipu? Miulla on aika korkea kipukynnys...) Sellainen setti siellä sisuksissa oli ollut. Ei ollut ihme, ettei juoksu onnistunut ja liikunta muutenkin tehnyt kipeää. No, nyt se "setti" on poissa ja kunhan tästä leikkauksen aiheuttamasta epämukavuudesta oon kunnolla toipunut, niin sitten katsotaan mihin kyetään.

Tämän viikon tiistai. Tasan viikko leikkauksesta.
Maha pikkuisen turvoksissa!

Joka päivä olo on kuitenkin ollut parempi ja leikkaushaavatkin alkavat parantua. Mahassa on iso musta mustelma ja onhan se arka ja vieläkin vähän turvoksissa. Vähän jännittää, mitkä housut saan ylipäänsä laitettua maanantaina töihin! Ei sinne voi kollareissa mennä ;D No, on miulla yhdet sellaiset joustavat ja vähän isot farkut, jotka saattaa mennä. Oon käynyt tällä viikolla jo kahdesti kävelylenkilläkin. Tosin se toinen lenkki oli ehkä vähän liian rankka, koska siitä seurasi enemmän kipua kuin varmaan pitäisi.

Ja miehän en luovuta! Kävelylle vaan! :)

Kaiken tämän jälkeen miun on ollut pakko alkaa muuttaa ajatteluani. Oonhan mie sitä yrittänyt aiemminkin ja täällä kirjoittanutkin, mutta kun en oo ikinä saanut sitä pidettyä! Siis päätän, että teen sen oman terveyden ja jaksamisen ehdoilla. Oon päättänyt sen niin monesti! Mutta sitten kun sinne salille menee ja into on päällä, niin kun ei malta! Mie oon luonteeltani sellainen jääräpää, että se on aina kaikki tai ei mitään. Niin kuin on nähty. Silloin kun treenit kulkee, myös elämä hymyilee ja syömisetkin on balanssissa. Mutta sitten kun en pysty treenaamaan niin kuin haluaisin, jätän koko leikin sikseen ja ruokahommatkin pettää. Ja valivali, miksihän se paino nousee ja läski tulee takaisin? Kyllä se syypää on siellä peilissä. Ja sitten alkavat ne itsesyytökset. Tähän pitää tulla muutos.

Ensinnäkin. Mie oon 35-vuotias. Vaikka oonkin nyt sata kertaa paremmassa kunnossa kuin 25-vuotiaana, kehoni on silti 35-vuotiaan. Toiseksi. Oon aloittanut liikunnan vasta vähän alle 3-kymppisenä, ja silloinkin aika leppeästi. Kovempaa aloin treenata vasta 32-vuotiaana. Se on ihan eri asia kuin jos olisin liikkunut pienestä pitäen tai jos olisin aloittanut 20-vuotiaana. Kolmanneksi. Miekin oon yksilö niin kuin kaikki muutkin. Oon kyllä huomannut, että lihas tarttuu miun kroppaan suht hyvin kun treenaan tarpeeksi kovaa. Mutta kestääkö miun fysiikka niin kovaa treeniä kuin mie haluaisin? Tämä on se ydinkysymys. Viimeinen vuosi on osoittanut, että ei taida kestää. Kun pari vuotta meni aika lujaa treenatessa ja samalla oli käynnissä kehossa muitakin rasitteita (lapsettomuushoidot), niin jossainhan se sitten sippaa koko paketti. Tai kun tein liian kovaa treeniä jo valmiiksi kipeällä olkapäällä ja kädellä, niin siitä seurasi sitten pidempiaikainen juttu. En tiedä, onnistuuko penkkaaminen vieläkään. Se jää nähtäväksi sitten kun salille menen.

35-vuotias, ei mikään tyttö enää!

Neljänneksi. Mitä tai ketä varten mie treenaan? Koskaan en ole edes pienesti haaveillut mistään kisalavoista. Ei ole miun juttu. Ei onnistuisi edes vaikka kuinka saisin rasvat minimiin ja lihakset esille, niin ilman kirurgin veistä en pääse eroon niistä nahkamakkaroista, joita miulla on ympäri kehoa painonpudotuksen jäljiltä. Eikä miun pää kestäisi sellaista muutenkaan. Mielelläni seuraan kyllä muiden kisoja, mutta ikinä en oo ite sinne hinkunut muuten kuin yleisöksi. Enemmän minua kiinnostaisi joku voimanosto, jossa tulos tehdään maksimisuoritusten perusteella sen mukaan paljonko nostat. Mie tiiän, että miulla kuitenkin voimaa on. Joskus nuorenakin, vaikka en siis mitään liikuntaa harrastanut ikinä, sain joskus kuulla, että ootpa vahva. Ehkä tää salitreeni siksi vaan tuntuu omalta lajilta, kun siellä jossain varmaan on se jokin edellytys siihen olemassa. Ikinä miusta ei ole pitkänmatkanjuoksijaksi tai hiihtäjäksi. Eikä tarvii ollakaan. Eikä kaikkien tarvitse tehdä sitä jotain siksi, että ei ole alunperin "sopiva" siihen. Kyllä sitä itseään saa haastettua tarpeeksi myös siinä lajissa, mihin tuntee sopivansa. Se on todettu! :D Mutta kun ei kilpaileminen kiinnosta, niin ei. Mie siis treenaan itseäni varten. Että olisin mahdollisimman terve. Tässäpä se ristiriita onkin. Miun pitää siis saada käännettyä se niin, että treenaan hyvinvoinnin vuoksi enkä niin, että se treeni pilaa hyvinvointini.

Ulkonäkö on miulle iso juttu tässä myös, sen myönnän ihan auliisti. Kun on ollut vuosia todella ylipainoinen, ei siihen halua enää ikinä takaisin. Siksi jokainen kertynyt kilo on kauhistus. Ei sitä ymmärrä ne, jotka eivät itse ole olleet ylipainoisia. Ja kyllä näen punaista aina kun joku normaalipainoinen ihminen julkaisee kuvansa ja haukkuu itseän läskiksi. Eivät oikeasti tiedä mistään mitään. Treenaaminen on siis myös ulkonäköjuttu miulle. Mie vaan tykkään enemmän sellaisesta lihaksikkaammasta ulkomuodosta naisella(kin) kuin pelkästään hoikasta ilman lihaksia. Ja tottakai siis haluan itekin sitä tavoitella.

Tällaista siis tänne. Yksi iloinen asia tässä syksyssä on muuten ollut se, että sain vihdoin vakituisen työn! Jatkan samassa paikassa kuin ennenkin, mutta vakituisena työntekijänä! Kahdeksan vuoden pätkätöiden jälkeen tuntuu mahtavalta!! Ja tämä uusi työ alkaa siis juurikin nyt maanantaina ja sekin jännittää. Tulee nimittäin työnkuvaan muutoksia ja uusia haasteita. Mutta tämä on ihan positiivista jännitystä ja innolla olen menossa aloittamaan uutta. Aika pitkälti tämän uuden työn takia olenkin tällä hetkellä kaikesta huolimatta melko positiivisella mielellä. Kun nyt vaan saisin itseni kuntoon, niin aika näyttää, mitä siellä salin puolella sitten tapahtuu.

Mitä kuuluu? Mikä kunto?

Ihan ensin haluan kiittää teitä kaikkia ihania ihmisiä, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni <3 Ihan oikeasti sen jälkeen tuntui, kuin olisi kivi pudonnut sydämeltä. Helpotti suoltaa tuo kaikki ulos yhdessä postauksessa. Sain itekin vähän taas perspektiiviä siihen, että mitä hittoo oikeesti on tapahtunut tässä viime vuosien aikana. Kyynelsilmin luin ihania, kannustavia kommenttejanne ja miulle tuli niistä niin hyvä mieli. KIITOS! :)

Vielä en kirjoita sitä toista osiota, vaan nyt haluan purkaa tämän hetken treenikuntoa, ja kuntoa muutenkin. Mitenhän monta asioiden purkauspostausta miulla onkaan vielä tulossa! :D

Tämän päivän "kunto"

Kuten kuvakin kertoo, ja vielä enemmän muutama tämän viikon maanantaina otettu treenikuva, joita seuraa alempana, kunto ei ole todellakaan mikään hyvä. Miun paino pomppasi tässä viimeisen puolen vuoden aikana sellaiset 10 kiloa ylöspäin. Ja ei, se ei todellakaan ole lihasta, vaan sitä ihteään. L-ä-s-k-i-ä. Ja kuten tuosta kuvasta myös näkyy, oikea yläraaja ei edelleenkään voi hyvin. Niin. Kun se käsi alkoi syksyllä oireilla, on treenit ja syömiset menneet vähän niin ja näin. Tykkäsin ihan hirveästi tehdä Bunkkeritreeniä, mutta ei tuolla kipuilevalla kädellä sitä voinut enää jatkaa. Pitkään olin hukassa. En tiennyt, mitä nyt voin tehdä ja mitä en. Kevyt treenaus ei vaan innosta. Sitten se salillemeno jäi usein tekemättä kokonaan. Makea maistui. Lohtusyömistä pahimmillaan. Vaatteet alkoi kiristää. Peilistä katsoi, ja katsoo edelleen, henkilö joka ei miellytä silmääni.

Tiistai-aamuna töissä peilistä katsoi läpimärkä
työmatkapyöräilijä

Olen kuitenkin nyt aloittanut muutaman viikon ajan käydä kolme kertaa salilla sellaisella ohjelmalla, joka ei kauheasti aiheuta kipuja. Selkä-olkapääpäivä on haastavin. Samoin rinta. Oon aloittanut myös työmatkapyöräilyn, ja kun kuljen sen 6 km/suunta tällä hetkellä 17-18 minuutissa, niin se ei ole todellakaan mitään sunnuntaipyöräilyä. Ihan tietoisesti pyrin maksimoimaan senkin liikunnan hyödyn kalorinkulutukselle suotuisaksi. Ulkolenkit voin taas ottaa ohjelmaan, kun miun pahin siitepölyaika alkaa olla lopuillaan eivätkä kadutkaan enää pölise. Combattiin menen kun pääsen. Nyt on ensisijainen tavoite rasvanpoltossa, ja siksi pidän tällä hetkellä n. 400 kcalin vajetta viikolla. Viikonloppuna sallin yhden päivän, jolloin saa mennä yli. Nimittäin miulla on melkein koko ajan nälkä ja miusta siis yksi "tankkauspäivä" on siksikin paikallaan. Kadonneet lihaksethan minnuu myös harmittaa niin vietävästi!

Nuo kaksi rintaliikettä on tällä hetkellä ainoat, mitä voin kivun rajoissa tehdä. Kaikki työntävät on poissa pelistä. Kipu tuntuu hauiksen yläosassa, mutta mikä mielenkiintoista, hauisliikkeissä sitä ei juurikaan tunnu.

Ja mie oon nyt niin turhautunut ja kyllästynyt tähän tilanteeseen, että soitin viime viikolla yksityiselle fysioterapiaklinikalle ja varasin ajan OMT-fysioterapeutilta. OMT on lyhenne sanoista ortopedinen manuaalinen terapia. Kävin keskiviikkona ensimmäisen kerran siellä ja tutkimusten jälkeen sain kuulla, että miulla on yläkropan lihaskalvot kireällä (tai jotenkin niin se meni). Oikea olkapää on myös liikaa eteenpäin suuntautunut, mikä ei miulle sinänsä mikään uusi tieto ollut. Kyllä se lihaskalvojen käsittely teki kipeää, vaikken mie tainnut siellä pahemmin ulistakaan. Miulla on korkea kipukynnys ja aika paljon saa sattua, että älähdän. Lopuksi fysioterapeutti teippasi miun hartian asentoa korjaavasti, ja tänään kävin siellä vaihdattamassa uuden teippauksen. Lisäksi sain pari harjoitetta, mitä pitää tehdä. Seuraava fysioterapia onkin sitten jo ensi keskiviikkona, eli ainakin kerran vielä sinne menen. Fyssari kyllä oli luottavainen sen suhteen, että tää miun käsi pitäis saada kuntoon. Ja pakko sanoa, että heti ekan kerran jälkeen lihasjännitys väheni huomattavasti ja hartia rentoutui.

Torstai-aamu muutaman tunnin yöunen
ja jalkareenin jälkeen. Tämmönen teippaus.

Sain luvan tänään mennä treenaamaan selkää ja olkapäitä, mutta ohje oli, että kevyesti. No mie menin, kevyesti. Ja tulin vaan vihaisena kotiin. Ei se oo vaan niin helppoo heilutella semmosia painoja, joilla ei tule tuntumaa. Kun treenatessa ei tule edes hiki. Samalla kuitenkin tein huomioita tämän käden tuntemuksista ja kirjoitin ne treenivihkoonkin ylös. Ajattelin ottaa sen mukaan keskiviikkona, jos niistä olis jotain hyötyä hoidon kannalta. Mie nimittäin huomasin, että oikea olkavarsi ei edes ota vastaan sitä treeniä oikeastaan ollenkaan. Ei ole oikeastaan minkäänlaista tuntumaa. Paitsi väsymys. Siinä missä vasemmassa olkapäässä ja käsivarressa kuitenkin edes jotain tuntuu sillä pienelläkin puntilla, niin oikeassa ei juuri mitään. Vain voimattomuutta. Ja sitten siinä hauiksen yläpäässä sitä kipua välillä. Isommilla painoilla juntatessa en oikeastaan tätä huomiota edes tehnyt. Nyt oikein kunnolla kuuntelin ja tarkkailin, mitä siellä lihaksissa tapahtuu ja tulos oli, että oikea oli ihan saamaton. Se hyöty tästä kevyestä treenistä tietysti oli, vaikka päällimmäiseksi jäi ärsytys ja turhautuminen.

Mutta nyt loppuu tämänkertainen purkaus, pitänee yrittää mennä nukkumaan, jotta  jaksaa huomenaamulla nousta lenkille ennen töihinmenoa. Viikonloppuja!

Ei äiti vielä tänäänkään

                                                                  Heipä hei pitkästä aikaa!

Blogijumi on vaivannut jo useamman kuukauden. Yksi syy sille on ollut asia, josta en ole koskaan kirjoittanut tähän blogiin. Useasti olen ollut vähällä kirjoittaa kun on ollut vaikeaa, mutta en ole uskaltanut. Koska oon täällä omalla naamallani. Mutta tää asia on niin olennainen osa nykyistä minää ja tää elämäntilanne nyt on ja pysyy, ainakin toistaiseksi. Ja tämä vaikuttaa niin moneen asiaan. Eikä vähiten treeneihin, fyysiseen ja varsinkin psyykkiseen oloon. On ollut aika vaikeaa olla hiljaa täällä blogissa siitä, koska oikeesti oon todella avoin ihminen enkä tykkää yhtään, jos joudun salailemaan oikeita fiiliksiäni. Ja selitellä treenitaukoja ja muita, ”kun oon ollu kipeenä ja kauheen väsynyt”. Tottahan nuokin on olleet, mutta usein niihin on ollut tietty syy: lapsettomuus ja lapsettomuushoidot.

Eve kirjoitti eilen, lapsettomien lauantaina, koskettavan tarinan lapsettoman ihmisen kokemuksista. Kiitos Eve! Tuolla tarinalla rohkaisit minua kertomaan oman tarinani. Oman kokemukseni. Oon tätä tosiaan miettinyt jo kauan, ja nyt päätin tulla ”ulos kaapista”. Kuitenkin Facessakin oon tällä viikolla jakanut muutamia linkkejä aiheesta, niin eiköhän ihmiset sielläkin tajua... Ajattelin jakaa tämän jutun kahteen osaan. Nyt kirjoitan niistä omista kokemuksistani lapsettomuuden ja hoitojen näkökulmasta. Myöhemmin kirjoitan erikseen postauksen siitä, miksi nää asiat ovat vaikuttaneet treenaukseen, syömisiin, bloggailuun jne. Tähän liittyy niin paljon. Mutta nyt tämän päivän juttuun. Tästä tulee pitkä.

Mentiin naimisiin kesällä 2009. Täytin myös tuolloin 30 vuotta. Meille oli selvää, että nyt saa lapsi tulla. Mie en ole koskaan mitään muuta elämältä niin paljon halunnut kuin tulla äidiksi. Se on ollut aina se suurin tavoite ja unelma. Miulla oli kuitenkin jotenkin alusta asti sellainen tunne, että tää ei tuu olemaan helppoa. En tiedä, mistä se tunne kumpusi. Meni pari kuukautta, puoli vuotta... Ostettiin pieni omakotitalo rauhalliselta alueelta. Täällä olisi hyvä lapsen kasvaa. Raskautta ei kuulunut, joten aloitin kirjastoalan pätevöitymisopinnot avoimessa yliopistossa. Kävin töissä. Tein joka kuukausi ovulaatiotestejä ja kaikki näytti menevän niin kuin pitääkin. Paitsi ettei koskaan kahta viivaa raskaustestissä. Vuosi yrityksen aloittamisesta kului umpeen ja päätettiin, että nyt lähdetään tutkimuksiin. Saatiin lähete sairaalan lapsettomuuspoliklinikalle syksyllä 2010, ja ensikäynti oli tammikuussa 2011. Siitä se rumba sitten lähti käyntiin.

2011: Ensin meillä ei pitänyt olla suurempaa ongelmaa, kaikki verikokein otetut hormoniarvotkin olivat viitteiden sisällä. Päätettiin aloittaa inseminaatiolla. Ei positiivista tulosta. Seuraava inseminaatio tehtiin lääkkeelliseen kiertoon. Nada. Samalle keväälle tehtiin vielä yksi inseminaatio, jonka onnistumiselle lääkäri antoi hurjat 5% mahikset. Negatulos ei siis ollut kummoinenkaan yllätys. Tuolloin oli jo selvää, että syksyllä otetaan järeämmät aseet käyttöön, ja aloitetaan koeputkihoidot. Lähdimmekin ensimmäiseen koeputkihoitoon reippain mielin. Kyllä se varmasti nyt onnistuu! Meille valittiin hoitomuodoksi ICSI. Miulle aloitettiin lääkitys. Ensin sammutettiin oma hormonitoiminta yhdellä pistoksella. Muutaman viikon päästä aloitin joka ilta pistää itseeni hormonia, jonka piti stimuloida munasarjojani tuottamaan mahdollisimman monta munasolua. Kasvua seurattiin ultrakäynneillä. Lääkitystä lisättiin, sillä munasarjani eivät reagoineet niin hyvin kuin olisi toivottavaa. Lopulta päästiin kuitenkin punktioon (munasolujen keräys ultraääniohjauksessa) saakka, josta saimme vain kolme solua. Niistä yksi hedelmöittyi ja alkio siirrettiin kohtuuni. Kahden viikon päästä tein negatiivisen raskaustestin.

2012: Eikun vaan heti vuodenvaihteen jälkeen uusi yritys. Nyt heti vaan isommat annokset lääkkeitä. Sivuvaikutukset alkoivat olla huomattavia: turposin, oli vatsakipuja, väsyin, itkin, kiukkusin, raivosin. Samalla kävin töissä, tein opintoja ja laihdutin. Olin ihan varma, että nyt tulee hyvä ”saalis” kun munasarjoja niin kivistää ja on huono olo. Eka ultra jännitti silti. Järkytys se oli, kun näytti melko huonolta. En silti ollut varautunut toisen ultran tuomioon: lääkäri päätti keskeyttää hoidon. Ei ollut mitään järkeä lähteä punktioon seuraavalla viikolla, koska siellä ei näkynyt kuin pari potentiaalista solua. Kipu johtui siitä, että lääkkeet kuitenkin turvottavat munasarjoja, kasvoi niissä munasoluja tai ei. Olin yksin ultrassa, koska sen piti olla vain rutiinihomma. En voinut lähteä kuitenkaan bussilla kotiin, koska romahdus oli niin suuri. Oli pakko soittaa mies hakemaan miut sairaalalta. Se viikonloppu meni sängyn pohjalla toipuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin rasituksesta. Voi, onneksi en vielä tuolloin tiennyt mitä oli tulossa!

Haluttiin mahdollisimman pian lähteä vielä uuteen yritykseen. Nyt oli kuitenkin selvää, ettei kaikki ole niin kuin pitää, koska jättilääkeannoksista huolimatta miun munasarjat eivät reagoineet lähellekään niin kuin pitäisi. Päätettiin kokeilla toisenlaista hoitokaavaa ja samalla otettiin lisää verikokeita. Eräs koe, AMH-testi, sitten kertoi sen syyn, miksi meille ei sitä pienokaista tule. Tämä testi kertoo, mikä on munasarjojen ”reservin” tilanne. Eli onko niitä munasoluja siellä vielä vai joko ovat vähissä. Miun arvo oli ikäiselleni hyvin matala eikä enää ollut aikaa hukattavaksi. Koska munasoluja on jäljellä vain vähän, ei niitä lääkkeellisestikään saada sitten sen enempää ”luotua”. Tämä oli iso isku. Kolmekymppisenä munasarjani ovat tilassa, johon pitäisi olla vielä matkaa jotain 15 vuotta. Mitä mie oon tehnyt väärin? Oonko voinut aiheuttaa tämän itse jotenkin? Hirveästi kysymyksiä ja itsesyytöksiä. Lääkärit kyllä vakuuttelivat, että tämä tilanne on synnynnäinen, enkä missään nimessä ole tätä itselleni aiheuttanut. En oo tehnyt mitään väärin enkä ois voinut tehdä mitään toisin. Yritettiin sitten mahdollisimman positiivisin mielin lähteä seuraavaan yritykseen. Tällä kertaa en odottanut ultrakäynneillä mitään. Niihin meneminen oli kuitenkin ihan hirveää piinaa, kun koko ajan odotin taas tuomiota, että hoito keskeytetään. Toisella ultrakäynnillä oli kuitenkin selvää, että siellä oli muutama sen verran hyvännäköinen munarakkula tulossa, että punktio kannattaa tehdä seuraavalla viikolla. Samassa ultrassa lääkäri myös huomasi vasemmassa munanjohtimessani nestekertymän. Siitäpä taas yksi huolenaihe lisää! Päätettiin kuitenkin katsoa tämä hoitokierros loppuun ja sitten päättää mitä sille nestekertymälle tehdään. Tämä hoitokierros olikin tulokseltaan meidän parhaamme: neljä munasolua, joista peräti kolme hedelmöittyi normaalisti. Kohtuun siirrettiin yksi huippulaatuinen alkio ja kaksi muuta pakastettiin myöhempää varten. Muistan selvästi tuon päivän, se oli juuri pääsiäisen jälkeen. Aurinko paistoi ja olin niin onnellinen! Meillä on jopa kaksi alkiota pakkasessa! Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta...

Parin päivän päästä sairaalan IVF-labrasta soitettiin. Siellä oli alkioiden pakastuslaitteeseen tullut pakastusvaiheessa tekninen vika ja meidän kaksi alkiotamme olivat joutuneet huoneenlämpöön 10 minuutiksi. Tämän vuoksi ne piti hävittää, koska ne ei olleet enää siirtokelpoisia. Tuo oli varmaankin elämäni kauhein puhelu. En juurikaan saanut sanaa suustani, kun miulle kerrottiin, ettei koskaan ole käynyt vastaavaa. Miksi sitten juuri meidän kohdalla, kun alkioiden saaminen on muutenkin niin vaikeaa? En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, mikä miulla oli. Makasin ja itkin. Onneksi miulla oli vapaapäivä. En tiedä, miten oisin selviytynyt, jos oisin ollut töissä tuona päivänä. Lääkärit olivat päättäneet, että tästä onnettomuudesta johtuen saamme yhden ylimääräisen hoitokerran julkisella puolella, jos tämä siirretty alkio nyt ei vauvaksi asti kehity. No, ei kehittynyt, vaan digiraskaustesti julisti taas kylmästi: Ei raskaana. Miun piti käydä vielä tarkastuksessa sen munanjohtimen nestekertymän takia toukokuussa, ja sillä käynnillä sain lähetteen laparoskopiaan, jossa vasen munanjohtimeni poistettaisiin. Laparoskopia oli elokuun lopulla. Olin niin väsynyt menneiden kuukausien kokemuksista, että päätettiin siirtää seuraava ICSI-yritys vasta seuraavalle vuodelle.

 

Lapsettoman paikka. 2013. Laura Isotalo (toim.)

2013: Tämä olisi ollut muuten viimeinen koeputkihedelmöityksemme, mutta me siis saatiin yksi ylimääräinen sen pakastuskatastrofin takia. Kaikki meni aika samaa kaavaa kuin ennenkin: isot lääkeannokset, kivut, turvotukset, henkiset oireet. Onneksi olin sentään opinnot saanut jo valmiiksi, mutta töissä kävin. Ja samalla miulla oli se lihastenkasvatusprojekti kiivaimmillaan, niin kuin voitte tästä blogistakin lukea. Viime kevät oli siis todella rankka myös siksi, koska -nyt kun ajattelen- vaadin keholtani ihan liikaa. Mutta näistä sitten lisää siinä seuraavassa postauksessa. Punktiossa saatiin kolme solua, joista yksi hedelmöittyi. Kun sairaalalta ei kuulunut soittoa ennen siirtopäivää, me mentiin sinne suurin toivein. Päästään sentään siirtoon! Perillä kuitenkin odotti taas uusi pettymys: meidän alkiomme kehitys oli pysähtynyt juuri sinä aamuna. Edellisenä päivänäkin se oli ollut jo vähän hidas, mutta vasta aamulla sitten nuupahtanut lopullisesti. Vielä päätettiin samalle keväälle tehdä meidän viimeinen yritys. Lääkkeet taas apteekista ja piikittämään. Edelleenkään munasarjojen reagointi ei ollut mitään parasta mahdollista, mutta kuitenkin muutama sielä näytti olevan tulossa. Kaikki punktiot on ollet miulle vaikeita oikean munasarjani sijainnin vuoksi. Mutta tämä viimeinen oli pahin. Siinä oli kaksi lääkäriä ja hoitaja, sekä tietysti mieheni pitelemässä kädestäni kiinni kuten aina. Kipulääke meni suoneen isommalla annoksella kuin koskaan. Silti munarakkuloita ei meinattu saada millään tyhjennettyä. Kipu oli kamalaa. Toimenpiteen jälkeen lääkäri sanoi, että saatiin muutama munarakkula tyhjennettyä ja toivottavasti edes yksi hyvä solu saadaan. Tuudittauduin siihen. Kunnes labrahoitaja tuli ja sanoi ”valitettavasti ei löytynyt yhtään solua”. Katsottiin miehen kanssa toisiamme epäuskoisina: ei yhtään? Tämän kaiken vaivan, tuskan, toivon, rahanmenon, pettymyksen... kaiken jälkeen. Ei yhtään? Ja tämä oli viimeinen hoitomme julkisella puolella, enää ei meille heruisi.

Tämän jälkeen olin toukokuun vain kotona ja toivuin. Menin töihin vasta kesäkuun puolella. Kotona olo ja lepo tekivät hyvää. Treenimäärät alkoivat kasvaa ja tulosta alkoi tulla. Purin näitä asioita salilla. Vuoteen ei lapsitoiverintamalla ole nyt tapahtunut mitään. Olemme yrittäneet toipua rankoista kokemuksista ja elää normaalia elämää niin kuin muutkin ihmiset. Ei kahden viikon sykleissä. Ei kodin ja sairaalan väliä kulkien. Ei sen mukaan eläen, monelta taas tänään pitää pistää mahanahkaan mikäkin piikki. Ei jännitystä, pelkoa ja pettymystä. Vain elämää.

En tiedä, tuleeko miusta ikinä äitiä. Se on edelleen suurin haaveeni. Jotain toivoa on, ollaan tällä hetkellä asiakkaina eräällä helsinkiläisellä yksityisklinikalla ja ehkä ensi vuonna tapahtuu jotain, jos tapahtuu. Ennen sitä pitää säästää. Ja yrittää elää normaalia elämää. Jos sitä on olemassakaan.

Miksi kerroin tämän kaiken TREENIblogissa? Jaksoikohan kukaan edes lukea loppuun asti... Koska tää on osa miun elämää. Tää on asia, joka on ollut aika isossa osassa tekemässä miusta sellaisen kuin mie nyt oon. En todellakaan jaksa hätkähtää pienistä vastoinkäymisistä. Sen sijaan innostun ja osaan iloita pienistäkin asioista. Silloin täytyy iloita, kun siihen on vähänkin aihetta. Ja tosiaan miun on ollu välillä kauheen vaikeaa kirjoittaa tänne, kun en oo voinut kertoa asioiden oikeaa laitaa. Ehkä tää nyt helpottaa kirjoitusjumia ja jaksaisin taas treenijuttujakin jakaa.

Vielä kuitenkin tulee toinen osa tätä samaa asiaa, näkökulmana siis treenit ja kaikki siihen liittyvä. En tiiä, ymmärtääkö minua kukaan treeniblogini lukija. Ei kukaan voikaan, joka ei ole kokenut samaa. Enkä mie todellakaan hae tällä kirjoituksella huomiota tai sääliä. Halusin vaan ”tulla kaapista”. Koska tämä asia on tärkeä ja ansaitsee isompaakin huomiota yhteiskunnassamme. Enkä puhu siis itsestäni, vaan meistä tahattomasti lapsettomista yleensä. Meitä on nimittäin aika paljon!

Oon tänä keväänä kirjoitellut enemmän toiseen blogiini, jonka oon aloittanut syksyllä 2011. Siellä on koko lapsettomuushistoriamme monessa, monessa postauksessa kirjoitettuna. Jos joku haluaa lukea sitä, saa miulta blogin osoitteen. En halua sitä tänne kuitenkaan suoraan linkata, koska siellä on aika rajujakin tekstejä vaikeilta ajoilta. Harkinnan mukaan voin blogin osoitteen kuitenkin antaa.

Kiitos jos jaksoit lukea <3

 

Kuva eiliseltä lapsettomien lauantailta. Ostin
vaaleanpunaisen ruusukimpun ja sytytin kynttilän
sille omalle muruselle, jota meillä vielä odotetaan

Kehon ja mielen hyvinvoinnin merkitystä ei tule väheksyä

Ihminen on kokonaisvaltainen kapistus. Kun kehossa ei ole kaikki kohdallaan, heijastuu se myös mieleen ja päinvastoin. Keho ja mieli luovat sen kombinaation, jonka summa ihminen on. Ei enempää eikä vähempää. Kumpaakaan osapuolta ei tule laiminlyödä, koska se kostautuu myös toiselle osapuolelle. Kun keho voi hyvin, voi mielikin paremmin. Näinhän se on.

Eilen mieli oli korkealla kahden rakkaan ystävän kanssa
vietetyn tyttöjen illan ansiosta <3

Miulla on tällä viikolla humpsahtanut sellaiset nelisen kiloa nesteitä kropasta. Vielä tiistaina olin epätoivoinen, kun kesken combatin aloin tuntea, kuinka vatsa pullistuu. Se paisui aikamoiseksi palloksi, ja kyllä lopputunnin polvennostot, hypyt ja potkut tuottivat suuria vaikeuksia kun maha vaan hölskyi. Kotona miehen silmät olivat tippua päästä, kun näytin mahaani hänelle. Olin siis lopettanut kolmen viikon lääkekuurit edellisenä päivänä, mutta eihän ne lääkeaineet hetkessä kropasta poistu. Silti aika mielenkiintoista, että ylivoimaisesti se pahin turvotuskohtaus tuli lääkkeiden lopettamista seuraavana päivänä. Sitten onkin ollut päivä päivältä helpompi olo ja eilen aamulla salilla näytin tältä:

Kyllä varsinkin tuosta sivuprofiilista huomaa, että maha ei pullota enää yhtä pahasti kuin edellisen postauksen vastaavassa kuvassa. Samoin kasvot eivät näytä yhtä turpeilta. Hehhee, kyllähän tuossa on tuota muhkuraa ja kumpua vaikka muille jakaa, mutta jotenkin nyt tuntuu helpommalta lähteä sitä läskiä polttamaan salillekin, kun ei ole niin nesteinen, raskas ja turvonnut olo, mitä viimeiset viikot on olleet. Väistämättä tällä fyysisen olon paranemisella on ollut positiivinen vaikutus mieleenkin ja tieto siitä, että pääsee taas treenaamaan kunnolla, kohottaa mielialaa entisestään. Eilinen jalkatreeni teki kyllä nannaa kropalle ja itsetunnolle, kun se meni paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Tämän viikon ajan siis totuttelin kroppaa taas treeneihin tekemällä 3-jakoista omaa ohjelmaa, johon sisällytin oikeastaan vain sellaisia liikkeitä, joista eniten tykkään. Paitsi jalkapäivän leveä prässi - kapea prässi -supersarjat oli sellaiset, ettei siitä voi kukaan järjellinen tykätä ;). Tekipähän selvää jälkeä ainakin ja tänään tietää tehneensä :)

Niin, mitäs seuraavaksi? Edessä olisi paluu bunkkeritreenien pariin. Huomenna se siis (taas) alkaa, aloitan kevyen viikon treenillä. Tämä siksi, että tulisi pehmeämpi lasku enkä ala heti tällä kädellä riuhtoa täysillä. Minnuu kyllä suoraan sanottuna jännittää ja pelottaa, että miten tulee käymään. Kestäkö käsi? Onko se kohta taas samassa jamassa kuin ennen lääkekuureja? Mites kyynärpää ja olkavarsi, jotka on alkaneet oireilla myös? Pitää vaan toivoa, että kaikki menee hyvin ja nämä tulehdukset sun muut olis menneen talven lumia. Oon nyt aika löysässä kunnossa ja oon myös miettinyt, että pitäskö mieluummin tehdä painonpudottajan ohjelmaa.

20.2.2014

Kuitenkin nyt miusta tuntuu, että miulle on parasta tehdä sitä mitä mie haluan. Ja se mitä mie haluan on kova treeni, jonka tarkoituksena on kasvattaa lihasta. Mie vaan nautin kaikkein eniten sentyyppisestä treenaamisesta. Eli en aloita nyt mitään painonpudotus-saliohjelmaa, vaikka niin miun varmaan kaikkien oppikirjojen mukaan kuuluisi tehdä. Koska en halua tehdä niin. Kyllähän se rasva palaa pakosti tuolla kovalla treenilläkin, vai onko joku muka joskus väittänyt muuta? ;D Nyt avainasemassa on kuitenkin se, mitä ja miten mie syön. Kun haluan tehdä lihasta kasvattavaa treeniohjelmaa, täytyy myös syödä tarpeeksi, että se lihas saa rakennusaineita. Samalla kuitenkin haluaisin, että rasva kropassa vähenee, eli en saa syödä yli tarpeen.

Kertokaas mielipiteenne ratkaisusta, jonka oon nyt tähän kehittänyt: 0-linja. Eli en pidä ollenkaan kalorivajetta, vaan syön sen mikä menee peruskulutukseen. Myös niinä päivinä, jolloin en treenaa. Mutta sitten treenipäivinäkin syön vain sen peruskulutuksen verran enkä siis syö lisäkaloreita paikkaamaan liikunnan tuomaa vajetta. Tähän tosin poikkeuksena sellaiset päivät, jolloin liikunta on sen verran raskasta/kovaa, että kaloreita kuluu yli 500. Silloin voisi syödä parisataa kaloria vielä sen peruskulutuksen päälle. No, tätä nyt ainakin aion kokeilla, katotaan miten tällä pärjäillään.

Tällaisin miettein kohti uutta viikkoa! :)

(Epä)tasapainossa?

Hähä, sain kuin sainkin treenattua rintaa ja selkää maanantaina. Lauantaina treenibloggaritreffeillä nimittäin, olikohan se Henna-Riikka joka ehdotti, että voisin kokeilla rintaa ja yläselkää peck deckillä. Jännää, ettei se ollut miulle itelle tullut mieleen. Niinpä tein maanantaina alkajaisiksi 5 sarjaa 12 toistolla ensin rinnalle ja sitten yläselälle, ja kyllähän tuolla kunnon tuntuman sain aikaiseksi. Tosin kyllä se vähän siinä kädessä tuntui, kun meidän peck deckissä ei ole mitään "tukia" kyynärvarsille, vaan pelkät kahvat. Selkätreeniä jatkoin vielä tekemällä selkäpenkkiä ja sitten kohdistin lopputreenin vinoille vatsoille. Lopuksi tein keppijumppaa ja voin kertoa, että silläkin tuntuman saa. Miulla oli eilen habat jopa vähän kipeät! No joo, ei ne lihakset kasva pelkkää keppiä heiluttelemalla, mutta sentään joku tuntuma lihaksessa säilyy, ettei pääse ihan kokonaan veltostumaan.

Reeni tehty puolikätisenäkin

Seuraavan kerran menen salille vasta perjantaiaamuna. Eilen nimittäin menin töiden jälkeen miun vanhempien luo ja olin siellä yötä. Miulla on tänään ja huomenna vapaata töistä. Illalla katsottiin äidin kanssa Julie & Julia, ja se oli kyllä tosi kiva leffa! Sitä ei vaan kannata katsoa nälkäisenä, mieluiten kannattaa varata herkkuja ihan suosiolla mukaan.

Kuva: IMDb

Ja meillähän oli herkkuja! Oli karkkia ja sipsejä. Tällä kertaa miulla oli ihan oma lupa siihen ja eipähän tuosta sen kummempia syyllisyyksiäkään sitten tarvinnut tuntea. Jotkut kieltäytyy herkuista kokonaan, mutta mie en edes halua. Tänään äiti teki Runebergin päivän kunniaksi tietysti Runebergin torttuja ja olipa kerrassaan maukkaita!

Miulle on ihan sama, mitä joku ajattelee siitä, että on tullut herkkuja vedettyä (viitaten edellisen postauksen anonyymikommentoijaan). Kun mie ite tiedän, että viime ajat oon mennyt niin kuin on pitänyt, ja jopa liiankin tiukilla, niin se riittää miulle. Ei minnuu kiinnosta, jos joku toinen on huolestunut siitä, meneekö tuo torttu miun vyötärölle. Oon kiinnostunut vain siitä, että ite tiedän totuuden omista syömisistä ja oon tilivelvollinen vain ja ainoastaan itselleni.

Tänään nukuinkin aamulla aika pitkään ja oon ottanut päiväunetkin. Kun on ollut pitkästä aikaa sellainen päivä, ettei ole tarvinnut tehdä yhtään mitään, oon tajunnut, miten väsynyt mie oikeasti oon. Äidillekin sanoin, että tuntuu etten oikein pysy hereillä jos istun paikalleni. Äitistä oli vaan hyvä, että heillä ollessa sitten maltoin nukkua päikkärit ja levätä.

Välillä on hyvä ottaa vaikka päivänokoset. Tara <3

Oliko ihan pakko tulla herättämään?!?

Oon tässä pohdiskellut vähän omia tavoitteitani ja elämääni. Miulla tämä treenaaminen ja onnistumisenhalu liittyy aika paljon myös asiaan, joka on hallinnut elämääni viimeiset vuodet. Vaikeaan ja tuskalliseen asiaan, jonka eteen on kyllä tehty enemmän kuin tarpeeksi. Se asia vaan on niin tärkeä, ettei sitä oikein voi selittää. Eikä sitä oikein ulkopuolinen voi ymmärtääkään. Siksi miulle myös laihtumisesta ja sittemmin lihaksikkaasta vartalosta on alkanut tulla vähän liikaakin melkeinpä pakkomielteinen tavoite. Haluan onnistua edes jossain tärkeässä asiassa. Haluan että jossain, jonkun asian tavoittelemisessa miulla edes olisi langat omissa käsissäni. Koska siinä toisessa, isommassa asiassa, ei ole.

Siksi miulle on niin hirveää, jos paino nousee. Siksi repsahdukset on miulle niin suuria epäonnistumisia. Esimerkiksi se taannoinen hiilarihimorepsahdus. Silloin vaan koen itseni niin epäonnistuneeksi, ettei langat sittenkään pysyneet omissa käsissäni. Eli miulle ei tuossakaan repsahduksessa pahinta ollut se, minkä verran söin vaan se, että ylipäänsä repsahdin. Sama se on treenaamisenkin kanssa. Koen itseni nyt epäonnistuneeksi, kun en voi treenata niin kuin haluaisin. Samalla tiedostan, että tämä käsi voisi olla jo kunnossa, jos olisin silloin syksyllä alun alkaen malttanut pitää tälle kunnon lepotauon. Mutta kun ei. Sittenhän se kostautuu ja seurauksena voi olla pidempikin tauko tai pahempi vamma. Mutta kun me ihmiset ei olla mitään koneita, jotka toimitaan nappia painamalla. Eikä ne koneetkaan toimi pidemmän päälle ilman hoivaa ja huoltoa. Tähän loppuun vielä mielestäni erittäin osuva lainaus Kristian Ekströmin (Tammi 2014) kirjasta Simply Well - neljä askelta terveyteen:

Epätasapainotilaa voisi kuvata miehekkäällä autoiluesimerkillä. Ajettuasi autolla liian kovaa (liiallinen stressi) osuu yksi renkaista katukivetykseen ja puhkeaa. Auto (kehosi) kulkee vielä tämänkin jälkeen, mutta ei yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Päätät kuitenkin jatkaa matkaa ja ennen pitkää seuraava rengas puhkeaa. Jatkat sitkeästi matkaa vanteet kipinöiden. Lopulta kaikki renkaat ovat puhki, vanteet ovat kuluneet loppuun ja autosi makaa pohjasta kiinni kadussa. Moottori käy vielä, mutta et pääse eteenpäin vaikka kuinka painaisit kaasua. Ennen pitkää sinulta loppuu bensa ja autosi hyytyy totaalisesti. Ensimmäinen rengasrikko ei vielä muuttanut radikaalisti auton kulkua, mutta kun rasituksia alkoi kasaantua enemmän, olivat seuraukset kohtalokkaat. Jos olet kaukana tasapainotilasta, saattavat stressitekijät lisätä esimerkiksi kipuhermojen aktivoitumista, tulehdusta sekä vähentää paranemista edistävän kasvuhormonin määrää. Tällöin kärsit kivusta enemmän ja pidempään kuin normaalitilassa, eikä hoito tai lääke anna samaa tulosta kuin se vähemmän stressaantuneessa tilassa antaisi.

Siinäpä pohdittavaa. Nyt mie menen huoltamaan omaa "koneistoani" nukkumalla ja aamulla painelen ensitöikseni ISLOlle hierontaan. Pikkuisen jännittää! :)