Voimaa yhteistreeneistä!

Ohops. Kylläpäs tuo miun edellinen postaus oli jotenkin melko negatiivissävytteinen. Heh, ihan kuin kehonkuvan muutoksesta aiheutuvat henkiset muutokset ois pelkästään negatiivisia. No, oikeastihan asia ei tietenkään ole niin. Tottakai pääosin laihtumisen aiheuttamat psyykkiset vaikutukset ovat olleet ihan positiivisia ainakin miulla. On helpompi olla fyysisesti, joten vaikuttaahan se henkiseenkin oloon. Täytyy kuitenkin muistaa, että ihminen kropan sisällä on sama, näytti se vaaka sitten kolme- tai kaksinumeroisia lukuja. Ja usein sille on syy, miksi paino on päässyt kertymään niin suureksi ja se syy on monesti siellä henkisellä puolella. Tämä on hyvä muistaa niiden, jotka vaahtoavat, että "eikun vaan takapuoli ylös sieltä sohvalta ja liikkeelle". Ei se ole niin helppoa, ei todellakaan. Ja kun sen suurimman painonpudotustyön on tehnyt, siitä se kova työ vasta alkaa. Se painonhallinta, joka kestää läpi elämän. Kokonaistilanne on kuitenkin plussan puolella, todellakin!

Sunnuntaina reippaana joulumarkkinoille lähdössä. Luntakin tuli! :)

Mutta nyt miun piti kirjoittaa siitä, miten treeni vaikuttaa miun mieleen. Varsinkin treeni, jonka pääsee tekemään yhdessä. Mie oon viime aikoina useimmiten treenannut ihan yksin. Aiemmin eniten oon treenannut Pian kanssa, mutta kun miun tämä treenivuosi on mennyt niin penkin alle, niin eihän niistä yhteistreeneistäkään ole tullut sitten oikein mitään. Toista se oli vielä viime vuonna... Kaikkein kivointa on tehdä samaa treeniä ja mie en pysty tekemään bunkkeritreeniä enää, vaikka niin siitä tykkäsinkin. Se on vaan ihan liian rankka miun yläkropalle. Tänä vuonna on ollut myös pitkiä kausia, jolloin en ole voinut treenata ollenkaan, joten kimppatreenitkin ovat siis jääneet.


Pian kanssa treenin jälkeen viime tammikuussa <3


Mutta eiköhän me vielä yhdessäkin salille päästä! Nyt viimeisten viikkojen aikana oon sitten saanut toisen treenikamun. Nimittäin miun oman miehen! <3 Me ei olla oikeestaan ikinä treenattu yhdessä, sillä hän käy toisella salilla. Sellaisella työpaikkaan liittyvällä, joka tulee hänelle ylivoimaisesti niin edulliseksi, ettei kannata lähteä mihinkään kuntosalijäsenyyksiin mukaan. Nyt kuitenkin mieheni otti Viilinkiin saldokortin, jolla pääsee yksittäisiä kertoja treenaamaan miun kanssa :) Nyt on pari kertaa tehty jalkatreenit yhdessä ja eilen treenattiin selkää. Ja oon ollut niin onnellinen näistä treeneistä! Miun sali-itsetunto on ollut ihan pohjamudissa ja nämä kimppatreenit on kyllä auttaneet vähän kohottamaan sitä. Kun mukana on ihminen, joka oikeasti näkee miusta mitä mie jaksan ja uskaltaa sanoa suoraan, niin tekeehän se hyvää. Oon lisäksi saanut sellaisia vinkkejä, jotka on auttaneet parantamaan treenejä yksinkin. Jalkatreeneissä miun mies heti sanoi, että teen liian pienillä painoilla. Uskalsin sitten hänen tukemanaan lisätä niitä ja kun toinen tsemppasi vieressä ja vakuutti auttavansa jos tarvitsee, niin kyllähän ne raskaammatkin painot nousivat :)

Jopa miun ikuinen inhokki hack-kyykky on nyt alkanut tuntua sopivammalta kun oon saanut sellaisia neuvoja, jotka auttaa sen tekemisessä. Enhän mie sitä edelleenkään rakasta, mutta kävin tänään sitä tekemässä jopa yksin, kun kävin aamutreenillä jumppaamassa jalat. Ja eilinen selkätreeni meni perille. Oon aina valittanut, että miulle se selkä on kaikkein vaikein. Sinne on vaikein saada tuntumaa jo treenin aikana ja hyvin harvoin se tuntuu missään seuraavana päivänä. Eilisen treenin jälkeen miun latsit ja takaolkapäät tuntui siltä, kun niitä ois murjottu jollain lihanuijalla ;D Ja tänään koko selkä on kyllä ollut yhtä tuntumaa! Saunanpesu menikin palauttelusta, kun siinä jynssätessä tuntui lihaksissa niin. Ja onhan se tietysti muutenkin kivaa, kun oman rakkaan kanssa pääsee tekemään yhdessä jotain sellaista, mistä kumpikin tykkää ja josta kumpikin tietää jotain. Kyllä miekin osasin jotain vinkkejä miun miehelle nimittäin kertoa. Kotona oli sitten kiva kerrata yhteistä treeniä. Kun yleensä se menee niin, että kumpikin vaan kertaa omaansa ja kuuntelee mitä toinen on tehnyt. Kiva on tietää, että näitä treenejä miehen kanssa on tulossa jatkossakin <3

Yhteistreenit tekee siis mielelle hyvää. Kun toinen on tukemassa, tsemppaamassa ja antamassa vinkkejä, niin auttaahan se! Mutta kyllä se treenaaminen ylipäänsä auttaa kohottamaan mieltä. Se on huomattu tämän vuoden aikana, kun kroppa ei ole kestänyt kunnon treenejä ja taukojakin on tullut. Tällä hetkellä oon siis melko tyytymätön kroppaani, koska tulokset on menneet alaspäin ja paino ylöspäin. Tänä aamuna suutuin oikeasti itselleni kunnolla, sillä paino oli noussut lyhyessä ajassa kolme kiloa. Täytyy vaan muistuttaa itselleen, että osittain se johtuu tästä hormonilääkityksestä mikä miulla nyt on päällä. Se turvottaa ja aiheuttaa painonnousua. Mutta tottakai on tässä omaa syytäkin.

Tänä aamuna salilla ei paljon naurattanut
kun katsoin peiliin. Aamun vaakalukemakin
sapetti.

Kyllä se vaan silti auttoi, kun menin sinne salille vetämään treenin. Ja osasin olla jopa ihan ylpeä itsestäni kun sain sinne prässiinkin enemmän painoa kuin pitkään aikaan. Kun uskalsin yrittää. Kun tiesin, että ei ole pakko tehdä ihan äärimmäisyyksiin vaan se riittää, että itse tietää tehneensä niin kovaa kuin nyt pystyy. Mie kilpailen vain ja ainoastaan oman itseni kanssa, en kenenkään muun. Ja nää ulkoiset seikat nyt vaan on tällä hetkellä mitä on. Voin mie silti mennä salille ja tehdä hyvän treenin. Se jos mikä auttaa nyt näihin heilahteleviin hormonihirviömielialoihin :D Kun muistan nyt vaan päällimmäisenä pitää oman jaksamisen. Niin henkisen kuin fyysisenkin.

Treeninjälkeisessä peilikuvassa vähän iloisempana :)

Treenin jälkeen olikin sitten ihan älyttömän hyvä mieli ja olo. Ja tämä on se syy, miksi mie treenaan. Että saisin hyvää oloa. Tottakai myös tulokset merkkaa ja haluan pysyä kunnossa ja kehittyä. Ulkonäön muokkaaminen treenillä on miulle myös tärkeää, mutta kyllä nyt taas viimeistään tänään oon taas oivaltanut sen, miten tärkeää se on nimenomaan miun mielelle. Treenasinpa sitten joko yksin tai yhdessä jonkun toisen kanssa. :)

Toivepostaus : Kehon muutosten vaikutus mieleen

Ihan nolottaa, että siitä on jo yli vuosi kun pyysin lukijoita kertomaan, oisko jotain toiveita postausaiheista. Oon ollut muutenkin niin kamalan huono bloggaaja viimeisen vuoden aikana ja sitten vielä nuo toiveet on jääneet osaksi toteuttamatta. Pia on useamminkin huomauttanut, että en ole vieläkään toteuttanut hänen toivettaan. Oon siitä kovin pahoillani, mutta nyt sen toteutan! Tästä aiheesta taisi useampikin pyytää postausta. Eli miten pää on pysynyt mukana kehonmuutosprosessissa?

Tässä pikkukollaasi miusta hoikimmillani ja omasta mielestäni parhaimmillani. Kuvat ovat peräisin loppukeväältä 2013.

Olinko tyytyväinen? En! Rasvaa olisi vielä pitänyt saada pois ja lihasta lisää. Nyt kun katson noita kuvia, niin oisin aika iloinen jos nyt näyttäisin tuolta. Nyt on kuutisen kiloa enemmän, lihasta vähemmän, löllöä löytyy. No, sitten voi katsoa kuvaa about 10 vuoden takaa:

Voiii kun oon tuossa niin nuori! Jotain 25 hujakoilla. Mutta näytän niin väsyneeltä. Ja täytyy sanoa, että täytyy olla tyytyväinen kuitenkin tämänhetkiseen olotilaan ja ulkonäköön tähän verrattuna. Vuodet ovat toki tuoneet muutenkin itsevarmuutta lisää, vaikka edelleen itsetuntoni on aika huono. Mutta miten nämä muutokset sitten on vaikuttaneet minuun henkisesti ja miten pää on pysynyt mukana? Oon monelle sanonut, että oikeastaan se fyysisen muutoksen tekeminen on ollut helpompaa kuin psyykkisen. Meni todella pitkään, että vaateostoksilla kannoin sovituskoppiin aivan liian suuria vaatteita. En voinut uskoa, että miulle sopii joku ihan normaalin kokoinen vaate. Joskus kaupungilla kävellessä kun vilkaisin kuvajaistani jostain näyteikkunasta saatoin ihan säikähtää, että "tuoltako mie näytänkin?". Oma kehonkuva ei siis vastannut todellisuutta. Ja sen kanssa painiskelen edelleen. Varsinkin kun tää miun painonpudotus ei oo ollut mitenkään helppo siinä mielessä, että muutama vuosi sitten tultiin takapakkia sellaiset 20 kiloa:

Ylläoleva on otettu aika tarkalleen viisi vuotta sitten. Painoa tuossa on noin 92 kiloa. Olin saanut painon pudotettua vuoden 2009 alkuun noin 73 kiloon. Sitten kesällä kun polvi hajosi, alkoi paino nopeasti nousta ja se nousi sen parikymmentä kiloa. Keväällä 2010 sille sitten tuli stoppi kun päätin, että en halua enää lihoa takaisin 110-kiloiseksi, vaan nyt tehdään taas asialle jotain. Siitä se sitten taas lähti ja parhaimmillaan paino oli siellä 65-67 kilon hujakoilla viime vuoden keväällä (kuvakollaasin kuvissa). Kun ulkonäkö muuttuu melko radikaalisti ja vieläpä useampaan otteeseen muutaman vuoden sisällä, niin onhan se henkinen haaste. Kun on koko ikänsä kuullut painostaan ja ulkonäöstään ja päähän on iskostunut, että oon ruma ja lihava, niin ei sitä ihan helpolla saa muutettua. Mie luulen, että tämä on ihan elämänpituinen prosessi. Luulen, että en tule ikinä olemaan sinut oman ulkonäköni kanssa. Oon paljon työstänyt asiaa tämän syksyn aikana ja oon yrittänyt alkaa opetella hyväksymään itseäni tällaisena. Se on vaan ihan h******n vaikeaa!

Tässäkin pari kuvaa parhaimmilta ajoilta. Kylläpä näytän väsyneeltä! Tää oli sitä aikaa, kun vaadin itseltäni ihan liikaa. Vaikka kroppa alkoi muuttua mieluisampaan suuntaan, niin kyllä se meni miulle ihan liian rankaksi. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Painonhallinta on vaikeampaa kuin painonpudotus. Silloin kun ylipanoa oli paljon, se kyllä putosi suhteellisen helposti ja nopeasti kun vähänkin teki asialle jotain. Se tietysti ruokki laihduttamaan lisää, kun tulosta alkoi tulla. Jostain syystä miulle tämä 70 kiloa on sellainen rajapykki, että sen alle on ihan kauhean vaikeaa päästä. Oikeasti, nytkin kun olen yrittänyt tavoitella sitä, oon joutunut elämään liian matalilla kaloreilla ja sitten en jaksa ja se läsähtää koko homma. On hirveän vaikeaa saada edes nykyinen paino pysymään ilman, että joutuu koko ajan tarkkailemaan syömisiään ja liikkumisiaan. Ja se on todella stressaavaa henkisesti. Painonnousun pelosta on tullut melkoinen peikko enkä sietäisi sitä ollenkaan. Pää ei siis ole edelleenkään ihan tilanteen tasalla enkä tiedä onko se koskaan. Ihmiset luulevat, että painonpudotus aiheuttaa mielelle vain positiivisia vaikutuksia, mutta kyllä niitä negatiivisiakin tosiaan tulee. Paineet tuloksissa pysymisestä ja paremmaksi tulemisesta eivät katoa koskaan. Eikä se pelko painonnoususta.

Ylläoleva kuva on otettu eilen kun olimme lähdössä juhlimaan pikkujoulua ystäviemme kanssa. Itse asiassa tämäkin kuva on aika hyvä esimerkki siitä, että näen itseni vieläkin vielä lihavampana kuin oikeasti olen. Kun tuo kuva eilen otettiin, hämmästyin kun katsoin sitä kamerasta. Luulin näyttäväni siis lihavammalta kuin oikeasti tuossa kuvassa näytän. Joo kyllähän tuo käsi on löllö ja kaksoisleuka jyllää, mutta silti oon vieläkin vähän hämmästynyt kun tätä kuvaa katson. Ja silti samalla tiedän, että painoa olisi pudotettava.

Salilla viime viikolla

Tässäpä tämänhetkisiä mietteitä aiheesta. En tiiä saiko tästä mitään tolkkua. Nyt on kuitenkin vielä sellainen tilanne, että miun täytyy heittää nämä laihdutusajatukset tällä hetkellä pois mielestä, sillä olemme päättäneet aloittaa vielä viimeisen kerran lapsettomuushoidon, ja se tapahtuu jo lähiviikkoina. Nyt olen jo hormonilääkityksellä sitä varten ja nyt on vaan siedettävä se, että paino voi nousta ja oon tavallista väsyneempi. Ja tällä kertaa en aio kroppaani enää rasittaa liikaa tässä samalla, vaan aika löysällä pidän nyt talutusnuoran. Tämä on todellakin meidän viimeinen mahdollisuus saada lapsi, joten en halua ottaa mitään riskejä sen suhteen.

Loppuun vielä pakko laittaa kuva miun uudesta tukasta! Kävin taas Heinin luona Helinässä ja sain ihanan lettikampauksenkin uuden värin lisäksi! :)

Jos on lisäkysymyksiä tähän toivepostauksen aiheeseen liittyen, niin vastaan mielelläni! :)

"Onkos täällä kilttejä..." Kiltteyshaaste!

Noniin, eilen alkoi miun lempikuukausi. Koko kuukausi joulufiilistelyä ja -valmisteluja. Mikäs sen ihanampaa tällaiselle jouluhullulle kuin mie! ;D

Lapsille aina sanotaan joulun alla, että pitää olla kiltti. Tontut kurkkii ja vahtii eikä joulupukki tuo lahjoja tuhmille. Tai noin ainakin omassa lapsuudessani meille kerrottiin ;D Ja kyllähän me sitten aina yritettiin olla oikein superkilttejä! Miulla oli lapsena veljen ja siskon kanssa joulukuun ajan joskus seinällä sellainen "kiltteyskäyrä", joka päivittäin nousi tai laski sen mukaan, miten päivä oli mennyt. Noooo, ei siellä tainnut mitään kovin pahoja notkahduksia olla. Miusta se oli kuitenkin sellainen kiva juttu ja kannusti olemaan kiltisti.



Tontut hipsivät jo! :D Meidän takkahuoneen tonttukulkue.

Viime päivinä oon miettinytkin sitä, kuinka me aina lapsille korostetaan sitä, että miten toisille täytyy olla kiltti eikä ketään saa loukata. Mutta millaista esimerkkiä me lapsille näytetään? Aika kamalaa on ollut viime aikoina seurata esim. somesta sitä haukkumisen määrää, mitä tasa-arvoisen avioliittolain läpimeno eduskunnassa aiheutti. En halua puolustella suvaitsemattomuutta, mutta miusta ei silti tarvitse mennä henkilökohtaisuuksiin kun ollaan asioista eri mieltä. En itse voi ymmärtää lakia vastustavia enkä ole kuullut yhtään pätevää syytä, miksi lakia ei pitäisi muuttaa tasa-arvoiseksi. Silti ymmärrän sen, että on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta voi hyväksyä sitä. Ja miun puolesta jokainen saa ajatella ja elää oman vakaumuksensa mukaan enkä aio osallistua sellaiseen loanheittoon, mitä tästäkin on tullut. Puolin ja toisin. Sillä ei nimittäin voiteta yhtään mitään. Kaukana on joulumieli...



Rauhallista joulukuuta!

Siksi ajattelinkin heittää haasteen joulukuulle: ollaan kilttejä toisillemme ja itsellemme! Itse aion yrittää parhaani, vaikka ei se välillä mitenkään helppoa ole. Jo tänä aamuna meinasin sanoa miehelle kipakasti, kun yksi asia ärsytti. Sitten ajattelin, että mitä mie siitä saan? Molemmille huonon aamumielen? Ja kun toinen on taas lähdössä parin päivän työmatkalle, niin ei olisi ollut kiva lähteä töihin huonoissa väleissä. Enkä tällä haasteella tarkoita sitä, että pitäisi muilta niellä mitä tahansa, vaan sellaista ihan yleistä kiltteyttä. Ollaan kohteliaita, ei ilkeillä tahallaan, yritetään asettua toisen asemaan, autetaan mahdollisuuksien mukaan silloin kun toinen tarvitsee apua. Tietysti näin olisi hyvä elää ihan ympäri vuoden. Mutta kun nyt joulukuu on sellainen kuukausi, jolloin lapsilta vaaditaan kiltteyttä, niin miksi me aikuiset ei vaadittaisi itseltämme samaa? Kun joulukalenterista avataan joka päivä yksi luukku, voisi samalla muistuttaa itselleen: "miten voisin olla tänään hyvä sekä muille että itselleni?".

Ei siis pidä unohtaa itseäänkään! Ollaan lempeitä myös itsellemme! Varsinkin me, joille se on vaikeaa. Haaste se on ainakin miulle, että osaisin ottaa rennommin enkä  stressaisi niin paljon kaikesta mahdollisesta.



Otetaan mallia kissoista! Tara ottaa rennosti <3

Ihanaa joulukuuta ja joulunodotusta kaikille! Kuka nappaa haasteesta kiinni?

Tarvitseeko salilla olla mikään silmänilo?

Ekaks pakko kertoa: tänään miulle tuli niin hyvä mieli! Olin lähdössä salilta, kun pukkarissa nuori nainen tervehti minnuu iloisesti ja kertoi lukevansa blogiani. Hänestä blogini on "ihana". Olin just tänään aatellut, että pitäis päivittää pitkästä aikaa taas. On ollu niin paljon kaikkea muuta taas, että bloggaaminen on jäänyt takavasemmalle. Nyt sitten sain uutta puhtia tähän, kun siis oikeasti joku tätä lukee ja jopa käy katsomassa, että oonko kirjoittanut. Kiitos siulle vielä, olit päivänpiristys! <3

 

Tästä aiheesta oon halunnut kirjoittaa jo aikapäiviä sitten, mutta vasta nyt siis oli kunnolla aikaa istua alas kirjoittamaan.

Tuommoinen ilmestys siellä pukkarissa minnuu peilistä katsoi treenin jälkeen tänään. Laitoin tuon instagramiinkin tekstillä "Hah! Kuka on keksinyt että treenaaminen on seksikästä?!? Pyh! Tältä näyttää 35 vee akka treenin jälkeen! :D". Minnuu on niin alkanut ärsyttää kaikki kiiltokuvamainen treeni/fitness -hypetys. Nojoo, ei kaikki näytä noin rumalta kuin mie treenin jälkeen, mutta sellainen ylenmääräinen ihmeellinen keikistely on miusta vaan jotenkin niin hölmöä salilla. Kun sinne yleensä mennään treenaamaan eikä näyttämään mahdollisimman seksikkäältä. Onhan tästäkin aiheesta jonkin verran kohistu viime aikoina. Jokainen saa toki mennä salille just sellaisena kuin haluaa (kunhan ei ihan alasti mene). En siis tässä ota kantaa kenenkään salipukeutumiseen tai muuhun habitukseen. Lähinnä siis ärsyttää median luoma kuva, että salilla pitäisi näyttää siltä kuin olisi menossa johonkin alusvaatemainoskuvaukseen. Tiiättehän ne kuvat, joissa joku julkkis pitelee punttia huulet töröllään, silmät sirrillään, hiukset auki hulmuten takamus pitkällä tissit ojossa. Yleensä meikkikerrosta naamassa sen verran, että jos siellä oikeesti hikoilis, kyllä huokoset tukkeutuis alta aikayksikön. Mutta kun eihän ne niissä kuvissa tietenkään hikoile. Sehän ois epämiellyttävän näköistä! Kyllä miekin joskus aikaisemmin laitoin edes vähän meikkiä salille, mutta nykyään en enää oikein jaksa. Jos en ole muuten meikannut (=kotipäivä), niin en sitä kyllä tee pelkästään salin takia. Toisaalta, en kyllä pese poiskaan, jos oon esim. töiden jälkeen salille menossa. Tiiän etten ole siellä todellakaan mikään silmänilo (muutenkin tuppaan treenatessa näyttämään vähän sellaiselta "elä tuu lähelle"), mutta tarviiko miun? Ei miusta. Treenivaatteista myönnän olevani tarkempi. Jos treenivaatteet tuntuu epämukavilta, kyllä se vaikuttaa negatiivisesti koko treeniin. Mitäs mieltä muut ootte tästä? Onko väliä miltä näyttää salilla?


Nomut treenikenkien ja -sukkien kuuluu olla sävy sävyyn!



Salille aikaisin aamulla

Töihin iltapäivällä vähän huolitellumpana ;)

Treenirintamalle kuuluu muuten tällä hetkellä hyvää. Oon nyt vakiinnuttanut sellaisen 3x/vko -ohjelman, jota tää miun kroppa tuntuu kestävän. Ei tällä mitään lihasta kasvateta, mutta jos nyt kuitenkin edes vähän kiinteytyisi ja rasva palaisi. Koko kropan ja yläkropan treeneihiin oon ottanut loppuun vielä sellaisen 20-30 minuutin crossari-spurtin. Tarkoituksena on ollut tehdä sitä intervallina, mutta vaikka miten yritän, en saa oikein sykkeitä laskemaan tarpeeksi alas. Aika korkeilla sykkeillä siis menty. Lisäksi pyrin joka viikko kävelemään ainakin kerran pois töistä (6km). Jos ei onnistu, niin sitten käyn muuten sen yksi tai kaksi kävelylenkkiä viikossa.

Viime viikon treenit

Syömiset on miun suurin haaste tällä hetkellä taas. Viikot menee ihan hyvin, mutta viikonloput on olleet yhtä suurta repsahdusta. Ja jos rehellisiä ollaan, niin on noita viikollakin sattunut. Tää joulunalusaika on miulle aina hirmuinen koetinkivi, kun on niin paljon kaikkea herkkua saatavilla. Nyt ei vaan ole itsekuri kestänyt ja kyllä on tullut syötyä suklaata ja kakkua ja vaikka sun mitä herkkua.

Mies toi työmatkalta tuliaisia <3 Godiva piti säästää jouluksi...

...ja kuinkas kävikään? Viikon se kesti avaamattomana... Mutta oli niiiin hyvää!

Joku tasapaino tähän nyt pitäis saada. Miun toivo on nyt keväässä, yleensä se syömisten hallinta on helpompaa kunhan on joulunpyhät lusittu. Miehelle valittelin viikonloppuna, että en varmaan pääse enää ikinä siihen parhaaseen kuntoon, missä olin toissa keväänä. Silloin siis oli paino alimmillaan ja siinä, mihin nyt pyrin. Silloinhan en tietenkään ollu siihen tyytyväinen. Mies totesi miun valituksiin sitten, että ja mihin se siun "paras" kunto sitten johti?. Niin. Osittain niitä peruja tämä vallitseva tilannekin on. Kun vedin itseni liian tiukille vähän joka alueella. Ääripäätyyppi mikä ääripäätyyppi! On tässä vielä paljon opittavaa, vaikka noita ikänumeroita alkaa olla jo mittarissa aika liuta! :D

Treenisuunnitelmia

Aijjaiiii!!! Nyt sattuu! Joo, oon takas salilla! Tai siis olin eilen. No onhan tuosta edellisestä treenistä aikaa 6 viikkoa, joten ei se ihme ole, että jumahti. Leikkauksestakin on vasta kolme viikkoa, mutta kyllä mie omasta mielestäni voin ihan hyvin aloittaa treenit jo nyt. Miun mahassa on kolme pientä haavaa, jotka vielä vähän kiristää. Varsinkin napahaava tuntuu välillä ilkeältä, kun housut painaa siihen. Eikä vatsalihasten jännittäminen onnistu vielä silleen kunnolla. Mutta sain tehtyä mielestäni ihan yllättävänkin hyvän treenin eilen, vaikka kunto olikin umpisurkea. Kun on monta viikkoa ollut totaalisesti ilman mitään liikuntaa ja suunnilleen puolet oli melkeinpä vaan makaamista tuon kuuden viikon aikana, niin kyllähän se yleiskunto laskee.


Maattiin Taran kanssa miun vanhempien sohvalla sunnuntainakin ja otettiin
rennosti vaan. Ja syötiin isänpäiväkakkua!

Mutta jos nyt ajatellaan positiivisesti, niin eikös se mene niin, että kun taas vauhtiin pääsee, niin sen kunnon pitäisi noustakin suht nopeasti sille tasolle kuin ennen huilia? Anyway, nyt mennään sitten hyvinvointi edellä ja muut tavoitteet vasta sen jälkeen. Miulla on oikeastaan kolme asiaa, mihin nyt pitää erityisesti kiinnittää huomiota. Ekaksi tietysti tämä leikkauksenjälkeisyys. Se on kuitenkin sellainen varmasti ohimenevä asia ja siihen auttaa vain aika. Toiseksi tämä miun jo vuoden kestänyt murheenkryynini, eli oikea käsi ja olkapää. Jännittää todellakin, miten niiden kanssa käy. Kolmanneksi, vasen polvi. Miultahan on leikattu reilu 5 vuotta sitten siitä osa kierukkaa pois, kun se hajosi tapaturmaisesti. Ihan hyvin se on toiminut nyt muutaman vuoden, kunnes silloin kuusi viikkoa sitten se alkoi oireilla. Combat-tunnin jälkeen sitä alkoi sattua ja seuraavan viikon aikana se oli tosi jäykkä. Ei oikein taipunut kunnolla. En tuntenut tuolla tunnilla mitään erityistä, että olisi sattunut, mutta jotainhan siellä kävi. No, on se nyt jo parempi, mutta esimerkiksi juosta en voi enkä istua polvillani jalkojen päällä. Näillä siis mennään nyt ja tarkoitus oli aloittaa treenit varovasti. Kipeeksihän siitä silti meni, kun oli niin pitkä tauko.

Salikorttikin pääsi kuvaan! :)

Ajattelin aloittaa 2-jakoisella ohjelmalla niin, että teen treenin kolmesti viikossa. Viikon eka treeni on koko kropalle ja tarkoitus on tehdä se kiertoharjoitteluna (3 kierrosta). Ylläolevassa kuvassa näkyy eilinen. Ja eipä siis ihme, että jalat on kipeinä! Punnerruksia tein kuitenkin 3x20, koska eilen punnerrushaasteessa kuului tehdä 60 punnerrusta. Onneksi salilla oli sen verran rauhallista, että pystyin ihan hyvin tekemään treenin kiertona. Oli se vaan rankkaa! Ja vaikka oli vain yksi selkä-, rinta- ja olkaliike, niin jokainen niistäkin on nyt kipeinä! ;D Kyykkyyn laitoin vahingossa ekaksi liikaa painoa, joten siksikin on jalat niin jumissa varmaan. Kaksijakoisuus näkyy sitten viikon 2. ja 3. treenissä, jotka jaan ylä- ja alakropalle. En kyllä tiedä, onnistuuko alakropan treeni tällä viikolla, kun oon niin jumissa. Muutenkin täytyy miettiä, että onko tuo koko kropan treeni liian rankka jaloille, koska mie en oo oikeestaan koskaan voinut tehdä jalkoja kahdesti viikossa. Muistin sen juuri tänään kun mietin, että mites mie ne jalat voin edes tehdä tällä viikolla! ;D Ehkä tuosta vois jättää kyykyn ja pohkeet pois ja tehdä vaikka jotain pakaroita. Pohjat tälle treeniohjelmalle oon ottanut tuosta kuvassakin näkyvästä Jan Sundellin kirjasta "Hanki lihasta, polta rasvaa". On muuten hyvä kirja, löytyy omasta hyllystä! Muokkaan sitten treenejä sen mukaan, miltä tuntuu. Tällä hetkellä en edes haaveile mistään lihaksenkasvattamisesta (tai siis haaveilen kyllä, mutta se ei oo nyt prioriteetti), vaan tarkoitus on kohottaa kuntoa, polttaa rasvaa ja ylipäänsä päästä taas kiinni normaaliin treenirytmiin ilman, että koko ajan joutuu pitämään taukoja kun kroppa ei kestä. Jos siinä sivussa vähän tarttuu lihasmassaa, niin sehän on vain plussaa! ;) Kiertoharjoittelun otin tähän mukaan siksi, että siinä tulee mukaan myös aerobisempaa treeniä. Tänään jää kyllä punnerruksetkin tekemättä, kun vasen kiertäjäkalvosin tuntuu ottaneen kykkästä eilisestä.

Näyttääkö/kuulostaako tämä kerrankin järkevältä? Torstaina olisi tarkoitus käydä tekemässä viikon toinen treeni, joka nyt väistämättä taitaa olla sitten se yläkroppa. Alakroppa jää viikonlopulle, jos onnistuu ollenkaan!


Miltä tuntuu olla oikeasti lihava?

Pakko myöntää, että miulla nousee karvat pystyyn aina kun luen/kuulen jossain, että "lihavia ei saa sanoa lihavaksi eikä painosta saa huomauttaa". Oon ajoittain joissakin blogiteksteissä moiseen törmännyt, viimeisimmät vastaiskuna ilmeisesti äskeiselle "fitnesskohulle". Sanottakoon heti alkuun, että en todellakaan puolustele lihavuutta. Ei siinä ole oikeasti mitään hyvää. Mutta ihmiset, jotka väittävät, että lihavat eivät jatkuvasti kuulisi ulkonäöstään eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat!



MUR!!

Voin kertoa, että itse kärsin edelleen siitä kiusaamisesta, josta kärsin kouluvuosina ylipainon takia. En ollut silloin edes "kunnolla" lihava verrattuna nykyajan lihaviin lapsiin. Silloin pienikin pyöreys merkitsi lihavaa ja siitä kärsin monta vuotta. Ja ei, kyseessä eivät olleet pelkästään koulukiusaajat, vaan kyllä jo terveydenhoitajalla muistettiin mainita asiasta joka ikinen kerta, olin siellä sitten käymässä minkä tahansa asian vuoksi. Hyväähän he varmasti tarkoittavat, mutta aikamoista tuhoa tekivät kasvavan lapsen ja nuoren itsetunnolle. Koulukiusaaminen oli sitten luku erikseen ja tosiaan vieläkin näen painajaisia noista ihmisistä ja niistä tilanteista. Yli 20 vuotta kaiken sen jälkeen! Ne ovat ikuiset arvet sielussa, ne eivät ikinä parane.



Miun #kutsumua-kuva Instasta elokuulta.

Kun sitten kaksikymppisenä paino alkoi nousta huomattavasti, kyllä siitä sain kuulla. Siksi ihmettelenkin, miten ihmisillä on sellainen harhaluulo, ettei lihaville muka saisi sanoa mitään? Oon tästä jutellut monen muunkin ylipainoisen kanssa ja kaikki ihmettelevät samaa. Onko se sit sitä, että ne jotka näin luulee, eivät itse ole koskaan olleet ylipainoisia? Taas tässä siis sorrutaan siihen samaan, että kun ei tiedetä omasta kokemuksesta, niin sitten ei tiedetä sitä todellisuutta. Kun menin lääkäriin, olin ensisijaisesti lihava ja sitten vasta ihminen. Vieläkin tuntuu oudolta, kun nykyään lääkärille mennessä kukaan ei ota puheeksi sitä, että "kun on tuota ylipainoa", koska en ilmeisesti heidän mielestään ole enää lihava. Ymmärrän kyllä, että hoitohenkilökunnan tulee tarttua aiheeseen, koska kyse on terveyteen vaikuttavasta asiasta. Mutta onko se pakko tehdä joka ikinen kerta? Jos menet lääkäriin flunssan takia? Miun oman kokemuksen mukaan lihavaa kyllä muistutetaan asiasta joka päivä. Pahinta ovat ne katseet. Kyllä mie sen muistan, miten ihmiset katsoivat. Jossain vaiheessa pelkäsin julkisia paikkoja, koska huomasin ihmisten katseet.

12.6.2007

Lihavan identiteetti on ja pysyy. Siitä ei pääse noin vaan eroon. Tämän syksyn aikana oon terapeutin kanssa käynyt läpi näitä asioita. Ihan konkreettisesti on hoidettu sitä kehonkuvan vääristymää, mikä miulla edelleen on. Oon tehnyt suuren työn pudotetuissa kiloissa, mutta vielä suurempi työ miulla on henkisellä puolella. En mie varmaan koskaan pääse eroon lihavan identiteetistä. Kun kävin työhonottotarkastuksessa lääkärillä viime kuussa ja puhuttiin pudottamistani kiloista, lääkäri kysyi, mitä mieltä oon nykyisestä tilanteesta. Kun sanoin, että haluaisin noin 10 kg pois vielä, niin hän kysyi, että "olisitko sitten tyytyväinen?". Mietin sitä ja sanoin, että "en tiedä". Lääkäri viisaasti siihen sitten vastasi, että "niin, onko sitten mikään tarpeeksi omasta mielestäsi?". Ihmiset eivät vaan tajua tätäkään, että usein ex-lihava on aina lihava omassa mielessään.



15.9.2014

 

Muutamat miut kauan tunteneet ovat sanoneet, etteivät edes muista enää, että oon joskus ollut "sellainen", jos puhun asiasta. Miun päässä kuitenkin soivat ikuisesti ne inhottavat sanat, mitä jouduin kuulemaan niinä vuosina kun olin vain pyöreä. Mie tunnen ikuisesti nahoissani ne sanat ja katseet, joita kestin silloin kun olin sairaalloisen ylipainoinen nuori nainen. Miulla on myös "muistona" ne ihomakkarat ja venymisarvet, joista en ikinä pääse eroon omin keinoin. Ja mie oon melkeinpä neuroottinen painonnousun kanssa. Juuri niistä syistä, joista oon tässä postauksessa kirjoittanut. Joten älkää enää sanoko, että lihaville ei muka saisi mainita heidän painostaan. Mie ainakin kärsin niistä sanomisista edelleen, ehkä koko loppuelämäni.

Tässä vielä lukuvinkki. Tää sopii hyvin teille, jotka ette tiedä lihavana elämisestä mitään ja teille, joilla on omaa kokemusta lihavuudesta. Opettavainen fiktiivinen tarina ihan kaikille!

Pekka Hiltunen : Iso (WSOY 2013)

Nössöilyä vai järjenkäyttöä?

Vakituisen työsuhteen alkamisen lisäksi huomenna alkaa (taas jälleen kerran) myös kaloreiden kyttääminen. Sairausloman aikana olen mennyt todellakin ihan hälläväliä-tyylillä ja se näkyy ja tuntuu. Ihanaa olisi sanoa, että myös treenit palaavat kuvioihin, mutta en valitettavasti pääse niin sanomaan. Nyt on yleiskunto vielä sen verran huono, ettei salitreeniä voi kuvitellakaan. En halua myöskään alkaa repiä tätä leikattua mahaa liian pian. Kun ne kaikki arvet eivät ole edes näkyvissä. Leikkaushan tapahtui tuolla sisäpuolella, enkä mie voi nähdä, mitä sinne kuuluu. Tunnen vain, ettei vielä todellakaan mitenkään loistavan hyvää. Salitreenissä kuitenkin joutuu ihan missä tahansa liikkeessä pitää keskikroppa jännityksessä, niin se ei onnistu vielä. Tästä kertoo sekin, että joudun jatkuvasti ravaamaan vessassa. Tänään käytiin miehen kanssa kaupungilla ja jo se reissu sai miut aika uuvuksiin. Mitenhän selviän kokonaisesta työpäivästä ja työVIIKOSTA?

Onko miusta tullut nössö? Oon aina kirjoittanut, että tykkään treenata kovaa. Niin kuin tykkäänkin, siinä nyt ei oo mitään uutta. Mutta kun nyt tuntuu, että koko ajan pitää tarkkailla ja varoa, niin miusta tuntuu, että alan nössöytyä. Tätä oli havaittavissa jo kesällä kun yritin treenata niin, ettei käsi rasitu. Kun fyssari ehdotti miulle erinäisiä juttuja tehtäväksi, niin ekaks aina sanoin, että "uskallankohan mie?". Siis mie, samalla kun tykkään vetää itseni ihan piippuun, oon myös välillä liiankin varovainen varsinkin uusien juttujen kokeilussa. Joskus olin niin paljon itsevarmempi omista kyvyistä ja voimista salilla, mutta nyt se itsevarmuus on aika nollissa. Osaanko/pystynkö/jaksanko?

Sunnuntainössöilyä kotisohvalla Ozzy-mustekala kainalossa.

Mistä mie tiedän, milloin oon valmis palaamaan salille? Sitten kun voin taas jännittää vatsalihaksia normaalisti? Kun ei kiertävässä liikkeessä tunnu repivää tunnetta mahassa? En haluaisi mennä sinne liian keskeneräisenä. Tein tämän virheen muutaman kerran kesällä uupumisen aikaan ja jouduin lähtemään salilta itku kurkussa kotiin kun en pystynytkään. Ja mikä tärkeintä: millaista ohjelmaa mie nyt alkaisin tehdä? Jotain ajatuksentynkää miulla tuosta on, mutta oikeastaan vain runko. Se sisältö on ihan auki. Sen tiiän, etten voi liian tarkkaan päättää, että teen niin ja näin, vaan ensin pitää kokeilla. Ja sitten muuttaa ohjelmaa, jos se ei sovellu. Ja tämä on miulle se kasvunpaikka. Yleensä kun oon aloittanut tehdä uutta ohjelmaa, oon vaan päättänyt, että nyt teen tätä eikä poikkeuksia. Tästä ajattelutavasta on nyt ihan pakko päästä jos meinaan, että pystyn edes jollain tavalla järkevästi ja pitkäjänteisesti treenata ilman, että kohta ollaan taas tauolla. Kroppa ensin ja pää sitten!

No, jotain oon jo aloittanut eilen. Otan osaa Tikiksen 21 päivän punnerrushaasteeseen:

Kuva: 21 päivän punnerrushaaste

Mutta tässäkin mie nössöilen. En todellakaan edes kokeillut tehdä yhtään normaalia punnerrusta. Mie oon ollut treenaamatta rintaa melkeinpä kokonaan viimeiset puoli vuotta. Pikkuhiljaa aloin ottaa punnerruksia mukaan tuossa alkusyksystä ennen kuin tuli taas tämä pitkä tauko. Silloin sain maksimissaan 5-6 punnerrusta tehtyä putkeen normaalisti. Loput tein polvet maassa naisten tyylillä. Tuskin nytkään siis saisin aikaiseksi kuin korkeintaan tuon viisi. En sitä kuitenkaan edes kokeillut, koska siinä joutuu jo tuota keskikroppaa niin paljon jännittämään, että eipä oteta riskejä. Ehkä siis nössöilen, ehkä miulla on järki mukana. Ajatelkoon kuka miten haluaa. Mie en ole edes mitenkään vakuuttunut siitä, että onnistun tuossa haasteessa. Ihan tämän olkapään ja käden vuoksi. Siksi jo tästä päivästä alkaen jaoin tuon kahteen osaan. Tein 10 punnerrusta aamulla ja loput 10 teen kunhan tämän postauksen oon saanut loppuun ;) Ylivarovaisuutta? Enpä tiedä, sillä jo eiliset 15 punnerrusta tuntuvat nyt tässä kädessä. Tuntuvathan ne siksikin, kun nyt on oikeesti ollu niin kauan treenaamatta, mutta on tässä vähän muutakin jomotusta ollut tänään. Teen siis päivä kerrallaan tätä ja ihan oman tuntuman mukaan. Kädelle tulee kuitenkin taas rasitusta kun palaan töihin. Kyllähän tää omaan korvaankin kuulostaa ihan järjettömän typerältä, ettei kerralla edes tuota 20 punnerrusta tee ja vieläpä naisten tyylillä, mutta teen nyt näin. Huomiset 25 voin sitten tehdä vaikka lyhyemmällä tauolla jos kädessä siltä tuntuu.

Mutta missä kulkee nössöilyn ja järjenkäytön raja? Ei kai miusta oo tulossa tämän kaiken jälkeen ihan liian arka treenaaja, joka ei enää uskalla eikä sitten kehitykään?

Eräänlainen lyhyen aikavälin selviytymistarina

Pitkästä aikaa täällä. En ole edes ihan varma, että mihin tämä nyt johtaa. On vaan sellainen tunne ollut jo monta päivää, että haluan purkaa näitä ajatuksiani "paperille". On miulla toinenkin blogi, mutta nämä ajatukset nyt ehkä enemmän liippaavat tätä puolta kuin sitä toista. Mutta jos mie nyt ensin vähän valottaisin sitä, että mitä tänne kuuluu.

Viimeksi siis oon kirjoittanut kesäkuun alussa. Sen jälkeen elämä onkin ollut melko raskasta. Muutama päivä tuon kirjoituksen jälkeen jäin sairauslomalle, joka kesti kolme viikkoa. Olin henkisesti ja fyysisesti aika loppu. Samaan aikaan alkoivat mahakivut pahentua (niitä oli ollut jo keväästä asti vähitellen lisääntyen) ja tulla muitakin sellaisia oireita, että painelin yksityiselle lääkärille. Sieltä tuli lähete gynen polille ja jo aiemmin epäilty endometrioosi-diagnoosi alkoi varmentua. Ne, jotka ovat lukeneet postauksen, jonka kirjoitin äitienpäivänä tietävät, että olen ollut lapsettomuushoidoissa. Koskaan niiden aikana ei kuitenkaan miulla endoa diagnosoitu. Sitä ei nähty edes laparoskopiassa, joka tehtiin kaksi vuotta sitten. Vasta nyt siis se minuun iski. Oisin kyllä pärjännyt ilmankin... Loppujen lopuksi lääkärit tulivat siihen johtopäätökseen, että toinen munasarjani on leikattava pois. Se sopi miullekin. Koko kesän ja syksyn oon joutunut kärsimään pahimmillaan järkyttävistä kivuista, jolloin en oo voinut muuta kuin maata sängyssä. En pystynyt käydä enää lenkeillä tärinäkivun vuoksi. En voinut etukäteen koskaan suunnitella treeniviikkoa, koska ikinä ei voinut tietää, minä päivänä se kipu iskee. Sain vahvoja kipulääkkeitä reseptillä, mutta ei niitä voinut töissä käyttää. Sairastin syksyn aikana kaksi kertaa flunssankin, joka toisella kerralla äityi keuhkoputkentulehdukseksi. Silloin täytyi myös leikkausta siirtää, koska olin kipeänä juuri kun leikkaus piti tehdä. En tiedä, onko tämä sairastelukin osaltaan endon syytä, sillä se on autoimmuunisairaus, jolloin kehon vastustuskyky heikkenee. Nyt ymmärrän myös paremmin sitä, miksi oon ollut niin hemmetin väsynyt. Se kuuluu myös taudinkuvaan.

Kaikki tämä on ollut ihan älyttömän turhauttavaa! Koko tämä vuosi on siis treenaamisen suhteen mennyt ihan penkin alle. Ensin olkapää ja käsi (jotka tuntuu nyt olevan ok, kun ei ole niitä rasitettu) ja sitten tämä. Aina kun sain taas kunnon treenflown päälle, kroppa alkoi oireilla ja sitten taas taukoa.

Syyskuun lopulta olkatreenin jälkeen

Samalla kroppa on tietysti veltostunut. Rasvaa on tullut ja lihasta lähtenyt. Syömiset on olleet enemmän ja vähemmän hunningolla. Kun ei ole jaksanut panostaa. Viime kuukausina ensimmäinen ajatus aina aamulla on ollut mielessä: kun saisi elää tämän päivän ilman kipuja. Kesän aikana onneksi kuitenkin työmatkat poljin pyörällä, tosin sekin alkoi olla tuskaista syksyyn tultaessa. Kuitenkin sain edes sitä kautta jonkinlaista aerobista kuntoa pidettyä yllä. Nyt sekin on kyllä aika nollassa.

Se leikkaus on siis nyt tehty. Se oli siis toinen laparoskopiani ja todellakin toivon, että myös viimeinen. Endometrioosi on kuitenkin krooninen sairaus enkä voi tietää, iskeekö se minuun takaisin ja jos iskee niin milloin ja joudunko taas leikkaukseen. Miut leikattiin viime viikon tiistaina ja oon siitä lähtien ollut sairauslomalla. Töihin menen maanantaina ja kyllähän se jännittää, miten se menee. Vielä joka päivä pitää ottaa kipulääkkeitä ja yleiskunto on kyllä melko huono verrattuna normaaliin. En ensi viikolle suunnittelekaan yhtään mitään muita menoja. Nyt jännitän tietysti myös, miten leikkaus on tehonnut. Toivon, ettei kipu enää määritä miun elämää. Tämä jää nähtäväksi tulevien kuukausien aikana.

Selviytymispakkaus viime viikolta

Leikkaus meni niin hyvin kun se nyt voi mennä. En ala tänne sitä sen enempää ruotimaan. Ne, jotka lukevat toista blogiani, voivat lukea siitä sieltä. Sen kuitenkin kerron, että lääkäri oli leikkauksen jälkeen vähän kummissaan, että olen edes kyennyt normaalisti kävelemään ilman merkittäviä kipuja. (No, mikä sitten on merkittävä kipu? Miulla on aika korkea kipukynnys...) Sellainen setti siellä sisuksissa oli ollut. Ei ollut ihme, ettei juoksu onnistunut ja liikunta muutenkin tehnyt kipeää. No, nyt se "setti" on poissa ja kunhan tästä leikkauksen aiheuttamasta epämukavuudesta oon kunnolla toipunut, niin sitten katsotaan mihin kyetään.

Tämän viikon tiistai. Tasan viikko leikkauksesta.
Maha pikkuisen turvoksissa!

Joka päivä olo on kuitenkin ollut parempi ja leikkaushaavatkin alkavat parantua. Mahassa on iso musta mustelma ja onhan se arka ja vieläkin vähän turvoksissa. Vähän jännittää, mitkä housut saan ylipäänsä laitettua maanantaina töihin! Ei sinne voi kollareissa mennä ;D No, on miulla yhdet sellaiset joustavat ja vähän isot farkut, jotka saattaa mennä. Oon käynyt tällä viikolla jo kahdesti kävelylenkilläkin. Tosin se toinen lenkki oli ehkä vähän liian rankka, koska siitä seurasi enemmän kipua kuin varmaan pitäisi.

Ja miehän en luovuta! Kävelylle vaan! :)

Kaiken tämän jälkeen miun on ollut pakko alkaa muuttaa ajatteluani. Oonhan mie sitä yrittänyt aiemminkin ja täällä kirjoittanutkin, mutta kun en oo ikinä saanut sitä pidettyä! Siis päätän, että teen sen oman terveyden ja jaksamisen ehdoilla. Oon päättänyt sen niin monesti! Mutta sitten kun sinne salille menee ja into on päällä, niin kun ei malta! Mie oon luonteeltani sellainen jääräpää, että se on aina kaikki tai ei mitään. Niin kuin on nähty. Silloin kun treenit kulkee, myös elämä hymyilee ja syömisetkin on balanssissa. Mutta sitten kun en pysty treenaamaan niin kuin haluaisin, jätän koko leikin sikseen ja ruokahommatkin pettää. Ja valivali, miksihän se paino nousee ja läski tulee takaisin? Kyllä se syypää on siellä peilissä. Ja sitten alkavat ne itsesyytökset. Tähän pitää tulla muutos.

Ensinnäkin. Mie oon 35-vuotias. Vaikka oonkin nyt sata kertaa paremmassa kunnossa kuin 25-vuotiaana, kehoni on silti 35-vuotiaan. Toiseksi. Oon aloittanut liikunnan vasta vähän alle 3-kymppisenä, ja silloinkin aika leppeästi. Kovempaa aloin treenata vasta 32-vuotiaana. Se on ihan eri asia kuin jos olisin liikkunut pienestä pitäen tai jos olisin aloittanut 20-vuotiaana. Kolmanneksi. Miekin oon yksilö niin kuin kaikki muutkin. Oon kyllä huomannut, että lihas tarttuu miun kroppaan suht hyvin kun treenaan tarpeeksi kovaa. Mutta kestääkö miun fysiikka niin kovaa treeniä kuin mie haluaisin? Tämä on se ydinkysymys. Viimeinen vuosi on osoittanut, että ei taida kestää. Kun pari vuotta meni aika lujaa treenatessa ja samalla oli käynnissä kehossa muitakin rasitteita (lapsettomuushoidot), niin jossainhan se sitten sippaa koko paketti. Tai kun tein liian kovaa treeniä jo valmiiksi kipeällä olkapäällä ja kädellä, niin siitä seurasi sitten pidempiaikainen juttu. En tiedä, onnistuuko penkkaaminen vieläkään. Se jää nähtäväksi sitten kun salille menen.

35-vuotias, ei mikään tyttö enää!

Neljänneksi. Mitä tai ketä varten mie treenaan? Koskaan en ole edes pienesti haaveillut mistään kisalavoista. Ei ole miun juttu. Ei onnistuisi edes vaikka kuinka saisin rasvat minimiin ja lihakset esille, niin ilman kirurgin veistä en pääse eroon niistä nahkamakkaroista, joita miulla on ympäri kehoa painonpudotuksen jäljiltä. Eikä miun pää kestäisi sellaista muutenkaan. Mielelläni seuraan kyllä muiden kisoja, mutta ikinä en oo ite sinne hinkunut muuten kuin yleisöksi. Enemmän minua kiinnostaisi joku voimanosto, jossa tulos tehdään maksimisuoritusten perusteella sen mukaan paljonko nostat. Mie tiiän, että miulla kuitenkin voimaa on. Joskus nuorenakin, vaikka en siis mitään liikuntaa harrastanut ikinä, sain joskus kuulla, että ootpa vahva. Ehkä tää salitreeni siksi vaan tuntuu omalta lajilta, kun siellä jossain varmaan on se jokin edellytys siihen olemassa. Ikinä miusta ei ole pitkänmatkanjuoksijaksi tai hiihtäjäksi. Eikä tarvii ollakaan. Eikä kaikkien tarvitse tehdä sitä jotain siksi, että ei ole alunperin "sopiva" siihen. Kyllä sitä itseään saa haastettua tarpeeksi myös siinä lajissa, mihin tuntee sopivansa. Se on todettu! :D Mutta kun ei kilpaileminen kiinnosta, niin ei. Mie siis treenaan itseäni varten. Että olisin mahdollisimman terve. Tässäpä se ristiriita onkin. Miun pitää siis saada käännettyä se niin, että treenaan hyvinvoinnin vuoksi enkä niin, että se treeni pilaa hyvinvointini.

Ulkonäkö on miulle iso juttu tässä myös, sen myönnän ihan auliisti. Kun on ollut vuosia todella ylipainoinen, ei siihen halua enää ikinä takaisin. Siksi jokainen kertynyt kilo on kauhistus. Ei sitä ymmärrä ne, jotka eivät itse ole olleet ylipainoisia. Ja kyllä näen punaista aina kun joku normaalipainoinen ihminen julkaisee kuvansa ja haukkuu itseän läskiksi. Eivät oikeasti tiedä mistään mitään. Treenaaminen on siis myös ulkonäköjuttu miulle. Mie vaan tykkään enemmän sellaisesta lihaksikkaammasta ulkomuodosta naisella(kin) kuin pelkästään hoikasta ilman lihaksia. Ja tottakai siis haluan itekin sitä tavoitella.

Tällaista siis tänne. Yksi iloinen asia tässä syksyssä on muuten ollut se, että sain vihdoin vakituisen työn! Jatkan samassa paikassa kuin ennenkin, mutta vakituisena työntekijänä! Kahdeksan vuoden pätkätöiden jälkeen tuntuu mahtavalta!! Ja tämä uusi työ alkaa siis juurikin nyt maanantaina ja sekin jännittää. Tulee nimittäin työnkuvaan muutoksia ja uusia haasteita. Mutta tämä on ihan positiivista jännitystä ja innolla olen menossa aloittamaan uutta. Aika pitkälti tämän uuden työn takia olenkin tällä hetkellä kaikesta huolimatta melko positiivisella mielellä. Kun nyt vaan saisin itseni kuntoon, niin aika näyttää, mitä siellä salin puolella sitten tapahtuu.

Tavallisen kuntoilijan uupumus

Ei ole ollut taas oikein jutunjuurta. No, eipä ole ollut juuri treenejäkään. Nyt kirjoitankin siitä ristiriidasta, mikä voi tavallista kuntoilijaakin kohdata. Siitä, missä menee hyvin- ja pahoinvoinnin raja. Kuinka itsensä tarkkailu ja kaikki siihen liittyvä voi mennä jopa pakkomielteiseksi. Kyllä vain, jopa aikuisella ihmisellä. Kun on tarpeeksi osasia kasassa, siitä voi muodostua myrsky. Ihan pikkuhiljaakin hiipimällä. Sitä ei välttämättä itse edes huomaa ennen kuin se on jo kohdalla. Ja pois ei pääsekään ihan noin vain. Ei tarvitse olla mikään urheilija tai kisalavoja tavoitteleva body/bikini/mikälie fitness -harrastaja. Tähän myrskynsilmään voi joutua myös ihan tavallinen kuntoilija, jos ei osaa pitää varaansa.

Myrsky saapumassa?

Miulla on ollut viime viikkoina vaikeaa. Suurin vaikeus on ollut henkisellä puolella. On paljon asioita, joita olen käynyt läpi, osa niistä liittyen äitienpäivänä kirjoittamaani postaukseen. Nämä eivät ole mitään kevyitä asioita eikä niitä pääse karkuun vaikka haluaisi. Enkä voi enkä halua täällä avautua kaikesta siitä, mitä noilta tiimoilta nyt käyn läpi.

Toinen iso asia on ollut se viime kuukausien aikana tullut läski kroppaan. Miten kovasti taistelin, että siitä pääsee eroon ja sitten sitä alkoi tulla takaisin. No, nyt paino taas laskee, mutta hinta on ollut kova siinäkin. Menihän se överiksi. Taas. Niin liikkumisen kuin syömisenkin puolelta. Viime viikkoina oon kärsinyt jo sellaisista oireista, että ei niitä ole voinut enää sivuuttaa. Jokapäiväistä pahoinvointia, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, keskittymisvaikeuksia, uupumusta, kuukautiskierron häiriöitä. Miun ahdistusta on lisännyt suunnattomasti se, kun en ole päässyt treenaamaan. Kun kropan jokainen solu huutaa kunnon treeniä, mutta tämän käsi-olkapäätilanteen vuoksi se ei oo ollut mahdollista. Se on sitten kostautunut sillä, että oon nipistänyt syömisistä liikaa siihen nähden, miten paljon kuitenkin viikkoon on liikuntaakin tullut. Juoksusta oon taas innostunut ja siinä kehittynytkin.

Pari viikkoa sitten siskon kanssa Kaivopuistossa mäkijuoksutreenejä

Siksi onkin niin inhottavaa, kun sekin on nyt jäissä. Fysioterapeutti nimittäin on sitä mieltä, että miun kropassa on ylirasitustila ja nyt pitää levätä ja rentoutua. Combattiin voi mennä kerran viikossa jos olkapää sallii (tällä viikolla ei sallinut). Tämä tila on kaikkien niiden osien summa, joiden myrskynsilmässä mie nyt oon. Ite oon sitä mieltä, että suurin tekijä tässä nyt on ne henkiset stressinaiheet, jotka kuormittaa sitten kroppaakin. Tiistai-illan jälkeen en ole tehnyt mitään liikuntaa työmatkapyöräilyjen lisäksi. Silloin nimittäin tajusin itekin, miten loppu mie oon. Lähdin juoksulenkille, vaikka jo lähtiessä tiesin, että tämä on tosi huono idea. Lenkki oli vain puolen tunnin mittainen (se on tällä hetkellä pisin suositeltu lenkin pituus), mutta se oli yhtä tuskaa alusta loppuun. Koko sen ajan mie vaan pakotin jalkaa toisen eteen, keskityin siihen, että henki kulkee jotenkin, yritin rentouttaa kroppaa, joka oli jäykkä kuin mikä. Ja mielessä takoi, että "pakko juosta, sillä ne läskit lähtee". En sallinut itseni ottaa yhtään kävelyaskelta, vaikka en olisi jaksanut enää. Lenkin jälkeen menin suihkuun ja itkin siellä sitä, että miksi mie teen itselleni näin. Ei ollut siis tietoakaan siitä yleensä lenkin (tai muun liikuntasuorituksen) jälkeisestä euforisesta olosta. Vain paha olo, fyysinen ja henkinen. Nyt oon ollut sitten kolme päivää ilman liikuntaa. Oon määrännyt itselleni lepo- ja rentoutumisviikonlopun. Tosin siivous pitää suorittaa ja aattelin, jos kuitenkin huomenna teen yhden lenkin. Joko juoksu- tai kävelylenkin. MUTTA en tee kumpaakaan väkisin, jos ei siltä tunnu.

Ostin itselleni piristykseksi kortin eräänä erityisen huonona päivänä.
Hiirulaisella on sopivasti käsikin paketissa ;)

Miun mies on kamalan huolissaan ja sekin stressaa sitten minua. En mie halua aiheuttaa kenellekään huolta. Miun pää ja miun kroppa. Miun niiden kanssa pitäisi selvitäkin. Mutta se on rakkauden toinen puoli: kun toinen voi huonosti, vaikuttaa se väistämättä toiseenkin. Miksi mie sitten teen näin? Kukaan ei varmaan todella tajua sitä, miten paljon mie oikeesti pelkään sitä lihomista. Sitä, että näytän vielä jonain päivänä tältä:

Tammikuussa 2008

Siinä ei paljon järkipuheet auta. Ja miulla on kuitenkin mielessä se tavoite, millainen mie haluaisin olla. Ja se on erittäin kaukana tuosta kuvasta. Ja se on kaukana tämänhetkisestäkin tilanteesta. Miun mies on tosin sitä mieltä, että näen edelleen itseni lihavampana kuin oon. En sitten tiiä, että onko tuo totuus.

Viikko sitten hääjuhliin lähdössä

Nyt en pysty treenaamaan niin, että voisin tavoitella sitä mitä haluaisin olla. En mie halua olla mikään bikini fitness -tyyppi. Ei miellytä miun silmää. Miulla on päässä se mielikuva ja miun pitäs vaan yrittää ajatella, että en mie sitä todennäköisesti tule koskaan saavuttamaan. Onko se tämän kaiken arvoista edes? Kun on paha olla. Mutta miten helvetissä mie saan sen miun pään kääntymään? Ja haluanko edes? Mie luulen, että oisin paljon tasapainoisempi, jos voisin noudattaa sellaista treeniohjelmaa mitä haluan. Vaikka siinäkin miulla on opettelemista, myönnän nyt, että salilla on tullut tehtyä ihan liian malttamattomasti liikaa. Siksikin tää miun kroppa on nyt tässä jamassa kuin se on.

Nyt miun haaste on ruokailun järkeistäminen. Se on yllättävän hankalaa. Kun viime viikonloppuna tuli häissä syötyä tietysti niin kuin häissä pitää syödä, on tää viikko taas ollut kituuttamista. Osittain siksikin, ettei ole yksinkertaisesti ollut ruokahalua. On jopa alkanut oksettaa ruuan tuoksu. Nyt poden huonoa omaatuntoa jo siitä, että ostin tänään daim-tuutin. Se on miun lempijäätelö ja ajattelin, että sen voin syödä, se varmasti maistuu. Se on edelleen pakastimessa ja miulla on huono omatunto, vaikka en oo sitä edes syönyt vielä. Oon silti päättänyt, että syön sen tänään. Otan sen pakastimesta, kun alan katsoa illan futismatsia (go Espanja!!). Tätäkään ei varmasti ihmiset voi ymmärtää. Miten voi olla yhdestä jätskistä kiinni? No siten, kun mie pelkään, että sitten se lähtee taas lapasesta! Ja ne kilot tulee takaisin. Ja joojoo, tiiän ettei ne yhdestä jätskistä tule, mutta kuten on varmaan tullut jo selväksi, niin tällä hetkellä miulla tää homma vaan ei ole oikein balanssissa.

Kyllä mie silti uskon, että tää tästä asettuu. Kun saisin vähän rentouduttua. Kun saisin nukuttua kunnolla. Ja kun joskus nämä henkisen stressin aiheet edes vähän helpottaisivat. Ja kun pääsisin taas treenaamaan.

Miksikö tästä kirjoitin? Koska haluan varoittaa muita, että kuunnelkaa oikeasti sitä kehoa ja mieltä, mitä ne sanovat. Varsinkin meidän, joilla sitä ikää on jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen ja ylikin, pitää muistaa, ettei keho palaudu enää samaan malliin kuin kaksikymppisenä. Puhumattakaan vielä meistä, joille liikunta ei ole todellakaan ollut osa elämää nuoresta asti, vaan vasta aikuisiällä aloitettua. Tästä on niin helppo saarnata muille. Luulisi, että miekin oisin jo 7 vuoden saliharrastuksen jälkeen viisaampi, mutta aina sitä vaan astuu samoihin ansoihin. Mutta kun koskaan ei mikään riitä, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä.

Aina voi tehdä jotain muuta???

Nyt on draivi päällä. Hinku ois päästä salille treenaamaan kunnolla, mutta pakko jarrutella tämän käsi-hartiaseudun takia. Oon nyt käynyt viikon aikana kaksi kertaa siellä fysioterapeutilla teippauttamassa tämän hartian ja tänään oli toisen fysioterapian vuoro. Miulla on myös selkä juminut nyt, kun tuota oikean olkapään asentoa korjataan. Pari yötä on senkin takia mennyt huonosti, kun sattuu selkään. Tänään sitten vähän myös käsiteltiin tuota alaselkää ja kyllä se tuntui auttavan. Uusia teippejä ei nyt laitettu, kun miun iho nyt punoittaa ja on vähän röpelöinen tuosta teippien kohdalta. Kutiseekin vähän. Saa nyt rauhoittua ja varmaan maanantaina laitetaan taas teippiin. Onneksi tällä hetkellä oon niin kiinni tässä liikunnanhimossa, että nyt kelpaa muukin liikunta kuin pelkkä salitreeni. Vaikka kyllähän se sali ois se mitä mieluiten tekisin, mut kun pitää himmata niin pitää himmata.

Lenkille lauantaiaamuna

Kyllähän mie olen jo pitkään miettinyt sitä (ja kirjoittanutkin siitä), miten paljon voi kroppaan vaikuttaa päänsisällä tapahtuvat jutut. Siitä olikin puhetta fysioterapeutin kanssa ja kyllä mie vähän yllätyinkin siitä, miten paljon ne oikeasti voikin vaikuttaa. Oonkin aika varma siitä, että miun tämänhetkinen tilanne on osittain siitä johtuvaa. Kun ei ole henkinen hyvinvointi ollut parasta mahdollista, niin se vaikuttaa kehoonkin. Miun kohdalla varmaankin suoraan ja epäsuoraan. Epäsuoraan siksi, kun miulla on vaan tapana purkaa oloja siihen turhankin kovaan treeniin ja sitten ei kroppa kestä. Tänään sain itseni pakotetuksi lepopäivän viettoon, vaikka hirveesti teki mieli lähteä juoksemaan töiden jälkeen. Nyt kuitenkin järki voitti, kun kuulostelin jalkoja, jotka kuitenkin kaipaavat lepopäivää maanantaisen jalkatreenin ja eilisen combatin jäljiltä. Ja kun sitä pyöräilyä nyt tulee vielä päälle. Juoksulenkin sijaan oon sitten ottanut iisisti ja laittanut ruokaa. Oon myös suunnitellut tulevaa viikonloppua, josta tulee varmasti mahtava! Ollaan menossa mökkeilemään miun kolmen rakkaan ystävän kanssa. Siitä tuleekin sitten muutama treenitön päivä vähän niinkuin pakosti, ja se tulee varmasti tosi hyvään paikkaan. Ystäväterapia on parasta terapiaa <3

Jännä muuten huomata, miten mie tosiaan aina palaan tähän samaan teemaan kropan ja mielen symbioosista. Viimeksi kirjoitin helmikuussa ennen kuin se blogijumi iski. Silloin olinkin ihan pihalla, että mitä miun pitäis tälle kropalleni tehdä. Kun sitä painoa oli tullut läskinä ja sitten lisäksi vielä turvotuksina. Silti halusin jatkaa lihaksenkasvatusta. Nyt on taas kelkka kääntynyt olosuhteuden pakosta ja fokus on siinä, että saisin tätä rasvaa pois. Vaikka oma tahto sanoo, että kovaa treeniä ja lihakset kasvuun, niin järki ja peilikuva sanoo, että nyt ei voi tehdä sitä treeniä niin kuin haluis. Ja treenimotivaatio pitäs saada pysymään yllä samalla.

Minua on suorastaan välillä ärsyttänyt, kun ihmiset sanoo, että et vaan nyt tee salia vaan keskityt aerobisiin juttuihin. Ensinnäkin: kyllähän mie voin vetää jalkatreenit täysillä. Lukuunottamatta sellaisia, joissa tulee hartioille painoa (sattuu olkapäähän). Massaliikkeistä pois jää siis kyykyt. Mutta prässikin on oikein hyvä ja siinä onkin alkanut tulla taas vähän kehitystä. Kohta ollaan jo takas viime kevään prässipainoissa :) En voi myöskään SJMV:a tehdä, kun se rasittaa koko kättä liikaa. Sitten vaan kunnon pakaraliikkeet taljassa. Kyllä niilläkin saa kunnon tuntumaa aikaan, uskokaa pois, kun vaan laittaa tarpeeksi painoa. Mutta niin, että jaksaa viedä sen liikkeen kunnolla alusta loppuun asti. Toiseksi: voin tehdä yläkroppaakin, vaikka se onkin nyt aika haasteellista. Pitää vaan nyt oikeesti yrittää malttaa tehdä vain se, mikä ei tunnu vielä pahalta ja yrittää olla hermostumatta salilla pikkupainojen kanssa. Ja kolmanneksi: kyllä, voin todellakin tehdä muutakin kuin salia. Esim. oon alkanut taas tykätä juoksusta ja haluun kehittyä siinäkin. Myös combat on taas tullut viikko-ohjelmaani jäädäkseen. Mutta: salitreeni nyt vaan sattuu olemaan miulle se laji, josta eniten nautin. Siitä on tullut miulle rakas harrastus eikä sitä voi korvata millään juoksulenkeillä tai muulla. Mie vaan rakastan sitä tunnetta, kun jaksaa nostaa vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Ja tuntee lihaksessa sen mielettömän poltteen. Ja niin, näkee myös peilissä sen muutoksen. Jos joku kokee intohimokseen vaikkapa juoksun tai jalkapallon, niin ei se hänellekään varmasti helppo paikka ole, jos ei pysty tekemään sitä kunnolla loukkaantumisen tai jonkun muun syyn takia. Kyllä miusta sama pätee salitreeniinkin, mutta jotenkin tuntuu, että ihmiset ei sitä oikein tajua. Salin siis voi korvata aina jollain muulla. Ei se ihan niin mene. Ja siksi ärsyttää kun sanotaan: ainahan sie voit tehdä jotain muuta. Mutta terveys ensin. Niin on pakko ajatella, vaikka kuinka kirpaisee.

Mitä kuuluu? Mikä kunto?

Ihan ensin haluan kiittää teitä kaikkia ihania ihmisiä, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni <3 Ihan oikeasti sen jälkeen tuntui, kuin olisi kivi pudonnut sydämeltä. Helpotti suoltaa tuo kaikki ulos yhdessä postauksessa. Sain itekin vähän taas perspektiiviä siihen, että mitä hittoo oikeesti on tapahtunut tässä viime vuosien aikana. Kyynelsilmin luin ihania, kannustavia kommenttejanne ja miulle tuli niistä niin hyvä mieli. KIITOS! :)

Vielä en kirjoita sitä toista osiota, vaan nyt haluan purkaa tämän hetken treenikuntoa, ja kuntoa muutenkin. Mitenhän monta asioiden purkauspostausta miulla onkaan vielä tulossa! :D

Tämän päivän "kunto"

Kuten kuvakin kertoo, ja vielä enemmän muutama tämän viikon maanantaina otettu treenikuva, joita seuraa alempana, kunto ei ole todellakaan mikään hyvä. Miun paino pomppasi tässä viimeisen puolen vuoden aikana sellaiset 10 kiloa ylöspäin. Ja ei, se ei todellakaan ole lihasta, vaan sitä ihteään. L-ä-s-k-i-ä. Ja kuten tuosta kuvasta myös näkyy, oikea yläraaja ei edelleenkään voi hyvin. Niin. Kun se käsi alkoi syksyllä oireilla, on treenit ja syömiset menneet vähän niin ja näin. Tykkäsin ihan hirveästi tehdä Bunkkeritreeniä, mutta ei tuolla kipuilevalla kädellä sitä voinut enää jatkaa. Pitkään olin hukassa. En tiennyt, mitä nyt voin tehdä ja mitä en. Kevyt treenaus ei vaan innosta. Sitten se salillemeno jäi usein tekemättä kokonaan. Makea maistui. Lohtusyömistä pahimmillaan. Vaatteet alkoi kiristää. Peilistä katsoi, ja katsoo edelleen, henkilö joka ei miellytä silmääni.

Tiistai-aamuna töissä peilistä katsoi läpimärkä
työmatkapyöräilijä

Olen kuitenkin nyt aloittanut muutaman viikon ajan käydä kolme kertaa salilla sellaisella ohjelmalla, joka ei kauheasti aiheuta kipuja. Selkä-olkapääpäivä on haastavin. Samoin rinta. Oon aloittanut myös työmatkapyöräilyn, ja kun kuljen sen 6 km/suunta tällä hetkellä 17-18 minuutissa, niin se ei ole todellakaan mitään sunnuntaipyöräilyä. Ihan tietoisesti pyrin maksimoimaan senkin liikunnan hyödyn kalorinkulutukselle suotuisaksi. Ulkolenkit voin taas ottaa ohjelmaan, kun miun pahin siitepölyaika alkaa olla lopuillaan eivätkä kadutkaan enää pölise. Combattiin menen kun pääsen. Nyt on ensisijainen tavoite rasvanpoltossa, ja siksi pidän tällä hetkellä n. 400 kcalin vajetta viikolla. Viikonloppuna sallin yhden päivän, jolloin saa mennä yli. Nimittäin miulla on melkein koko ajan nälkä ja miusta siis yksi "tankkauspäivä" on siksikin paikallaan. Kadonneet lihaksethan minnuu myös harmittaa niin vietävästi!

Nuo kaksi rintaliikettä on tällä hetkellä ainoat, mitä voin kivun rajoissa tehdä. Kaikki työntävät on poissa pelistä. Kipu tuntuu hauiksen yläosassa, mutta mikä mielenkiintoista, hauisliikkeissä sitä ei juurikaan tunnu.

Ja mie oon nyt niin turhautunut ja kyllästynyt tähän tilanteeseen, että soitin viime viikolla yksityiselle fysioterapiaklinikalle ja varasin ajan OMT-fysioterapeutilta. OMT on lyhenne sanoista ortopedinen manuaalinen terapia. Kävin keskiviikkona ensimmäisen kerran siellä ja tutkimusten jälkeen sain kuulla, että miulla on yläkropan lihaskalvot kireällä (tai jotenkin niin se meni). Oikea olkapää on myös liikaa eteenpäin suuntautunut, mikä ei miulle sinänsä mikään uusi tieto ollut. Kyllä se lihaskalvojen käsittely teki kipeää, vaikken mie tainnut siellä pahemmin ulistakaan. Miulla on korkea kipukynnys ja aika paljon saa sattua, että älähdän. Lopuksi fysioterapeutti teippasi miun hartian asentoa korjaavasti, ja tänään kävin siellä vaihdattamassa uuden teippauksen. Lisäksi sain pari harjoitetta, mitä pitää tehdä. Seuraava fysioterapia onkin sitten jo ensi keskiviikkona, eli ainakin kerran vielä sinne menen. Fyssari kyllä oli luottavainen sen suhteen, että tää miun käsi pitäis saada kuntoon. Ja pakko sanoa, että heti ekan kerran jälkeen lihasjännitys väheni huomattavasti ja hartia rentoutui.

Torstai-aamu muutaman tunnin yöunen
ja jalkareenin jälkeen. Tämmönen teippaus.

Sain luvan tänään mennä treenaamaan selkää ja olkapäitä, mutta ohje oli, että kevyesti. No mie menin, kevyesti. Ja tulin vaan vihaisena kotiin. Ei se oo vaan niin helppoo heilutella semmosia painoja, joilla ei tule tuntumaa. Kun treenatessa ei tule edes hiki. Samalla kuitenkin tein huomioita tämän käden tuntemuksista ja kirjoitin ne treenivihkoonkin ylös. Ajattelin ottaa sen mukaan keskiviikkona, jos niistä olis jotain hyötyä hoidon kannalta. Mie nimittäin huomasin, että oikea olkavarsi ei edes ota vastaan sitä treeniä oikeastaan ollenkaan. Ei ole oikeastaan minkäänlaista tuntumaa. Paitsi väsymys. Siinä missä vasemmassa olkapäässä ja käsivarressa kuitenkin edes jotain tuntuu sillä pienelläkin puntilla, niin oikeassa ei juuri mitään. Vain voimattomuutta. Ja sitten siinä hauiksen yläpäässä sitä kipua välillä. Isommilla painoilla juntatessa en oikeastaan tätä huomiota edes tehnyt. Nyt oikein kunnolla kuuntelin ja tarkkailin, mitä siellä lihaksissa tapahtuu ja tulos oli, että oikea oli ihan saamaton. Se hyöty tästä kevyestä treenistä tietysti oli, vaikka päällimmäiseksi jäi ärsytys ja turhautuminen.

Mutta nyt loppuu tämänkertainen purkaus, pitänee yrittää mennä nukkumaan, jotta  jaksaa huomenaamulla nousta lenkille ennen töihinmenoa. Viikonloppuja!