Balance And Lack Of Confidence

Arvatkaa mitä! I'm back! Siis liikunnan parissa. Eilen aloitin kevyesti käymällä aamupäivällä kävellen lähikirjastossa ja kaupassa, josta matkaa kertyi himpun yli 3 km. Ei se mitään vauhtikävelyä ollut, mutta kumminkin. Tämän kokemuksen rohkaisemana päätin sitten mennä illalla balanceen. Tätä olin todellakin odottanut, sillä viimeksi oon tainnut olla siellä helmikuussa. Töissä ollessa en ikinä päässyt sinne, kun miulla oli aina maanantaisin iltavuoro. En mie tiedä, pidättekö minua hulluna, mutta kun aukaisin Viilinkin ulko-oven, tuntui heti niin kotoisalta se tunnelma siellä. Se sali"tuoksu". Tuli semmoinen olo, että tää on miun paikka ja on ihanaa olla takaisin pitkän tauon jälkeen!

Tämä oli miulle eka kerta balancen ohjelmaa 60, ja kyllähän siellä tuli sössittyä. Lisäksi todellakin huomasin, miten on koko kroppa ihan tukossa, kun oon viimeiset 2 viikkoa käytännössä suurimmaksi osaksi vaan maannut. Keskikroppakin turvottaa vielä, toivottavasti alkaa nesteet lähteä liikkeelle kun nyt toivottavasti saadaan aineenvaihduntaan vauhtia. Pitäisköhän ostaa taas niitä vihreä tee -kapseleita?

Mutta se balance! Ihanaa! Vaikka olin jäykkä kuin mikä ja tasapainonkin kanssa oli ongelmia tunsin, miten hyvää tää miun keholle tekee! Melkein pystyin tuntemaan, miten lihakset, solut ja kaikki miussa alkoivat taas herätellä itseään toimintaan ja hyvä olo virtasi koko kropassa. Poikkeuksena oli core-osuus, joka oli kyllä miulle ihan liian rankka. Miun mahan alue ollut niin kovilla, etten vielä pysty ihan täysillä jännittää vatsalihaksia, varsinkaan alavatsasta. Siltaan väännyin kyllä myös, mutta se tuntui vähän pahalta mahassa. Enkä tiedä, miten täydellisesti se muutenkaan onnistui. Loppurentoutuksessa kun ohjaaja kehotti unohtamaan kaikki negatiiviset tapahtumat ja keskittyä positiivisiin asioihin, mie en voinut mitään, vaan itku tuli. Nämä miulle tapahtuneet negatiiviset jutut on niin isoja ja vaikuttavat koko elämään, että niitä ei noin vaan saa katoamaan... Lisäksi itketti sekin, kun kuitenkin kehossa oli nyt pitkästä aikaa parempi olo. Ja kun keho alkaa voida paremmin, tottakai se vaikuttaa mielialaankin, vaikkei viekään suruja pois.

Tänään on sitten se päivä kun palaan salitreenin pariin! On vähän kaksijakoiset tunnelmat. Toisaalta oon ihan innoissani, että jes, oon niin odottanut tätä! Toisaalta pelottaa ja jännittää. Oon nyt niin punkerossa kunnossa (paino on noussut) ja tuntuu tosi kömpelöltä. Jaksanko mie edes mitään punttia nostaa? Se on varmaa, ettei kannata liian rankasti aloittaa varsinkin kun tuo keskikroppa ei vielä ihan salli kunnon lihasjännitystä. Ettei vaan riko itteään. Entä jos mie väsyn kesken kaiken? Väsymys on edelleen aikamoinen, ja voisin nukkua vaikka kuinka monet päikkärit. Oon menossa innolla sinne ja sit jos en jaksakaan? Onneks ollaan sovittu Pian kanssa, että mennään tänään yhdessä, niin ehkä se menee vähän paremmin. Mie vaan niin toivon, että oisin äkkiä siinä kunnossa kuin muutama viikko sitten, että sit taas voisi kehittyä eteenpäin. Mie luulen kuitenkin, ettei se ainakaan yrityksestä jää kiinni!

Itseluottamusta kehiin siis! UGH!