Sick Days With Books

Mie olen kaatunut sohvanpohjalle elokuvien ja kirjojen maailmaan. Jo torstai-iltana kurkku kipeytyi (huipun treenin jälkeen) ja perjantaina oli jo karmea olo. Menin kuitenkin töihin ja siellä piti sitten soittaa hoitavalle poliklinikalle, että mitäs nyt kun iski flunssa, että jatketaanko lääkityksiä ja edetäänkö normaalisti. Sieltä tuli tiukka liikuntakielto ja lepokäsky. Lisäksi täytyy kiinnittää erityistä huomiota nesteen- ja energiansaantiin. Nyt ei saa yhtään nipistää syömisistä, vaan kerätä tarpeeksi energiaa, vaikka en liikkuisikaan. Täällä sitä on sitten makoiltu viikonloppu, ja syöty ja juotu vettä litrakaupalla. Meneillään oleva kortisonilääkitys (muiden lisäksi) kyllä pakottaa jo sinällään juomaan paljon, kun se aiheuttaa jatkuvaa janontunnetta. Itse flunssaa ei saisi nyt lääkitä muulla kuin Panadolilla. Onneksi miulla on nenäkannu, jolla saan huuhdeltua tukkoisia nenäonteloita!

Pipinä

Nyt on siis treenitaukoa edessä määrittelemättömäksi ajaksi riippuen siitä, miten asiat etenevät. Töihin olen huomenna menossa. On enää kaksi päivä jäljellä ennen reilun kuukauden taukoa. Tiistaina on taas käynti sairaalassa ja se jännittää. Miulla ei siis ole nyt eikä varmasti ihan kohtakaan oikein mitään treenijuttuja jaettavaksi. Blogi on varmaankin sitten hiljaisempi ja saatan kirjotella vähän muistakin jutuista. Ja käydä purkamassa treenittömän elämän surkeutta! ;D

Nyt ajattelin jakaa ajatuksiani kahdesta tänä viikonloppuna lukemastani kirjasta, jotka aiheeltaan liippaavat läheltä toisiaan, mutta ovat kuitenkin ihan eri maailmasta. Toinen kertoo nykyajan vaarallisesta vitsauksesta nimeltään anoreksia, ja toinen taas entisajan suuresta vitsauksesta nimeltään nälänhätä. Tai no, kuuluuhan tuo viimeksimainittu valitettavasti nykymaailmaankin, mutta näillä kahdella kirjalla on yhteistä se, että ne sijoittuvat ihan tänne koti-Suomeen.

Vanhala & Hälvä: Syö tai itke ja syö (2012)

Sinä aamuna, jona sisätautiosaston lääkäri oli sanonut laittavansa minulle nenämahaletkun, ellei painoni olisi noususuuntainen, sain tiedon että minulle on vapautunut paikka nuorisopsykiatrian osastolta. Se oli seuraava kerta, kun koin huojennusta hoitoon pääsyn suhteen ... Tilanteen vakavuus näkyi jonkin aikaa muun muassa siinä, että liikkumistani rajoitettiin, fyysistä vointiani seurattiin niin punnituksin, verikokein kuin verenpaineenmittauksin ja ruokailujani tuettiin. (s. 61)

Syö tai itke ja syö - kokemus syömishäiriöstä on kirjoitettu kolmesta näkökulmasta: Sannan (anoreksian sairastanut), Erjan (nuorisopsykiatrinen sairaanhoitaja) ja Sannan perheen. Anoreksia on vakava sairaus, ja hoitamattomana se johtaa kuolemaan. On helppoa vaan todeta sairaalle, että "senkun vaan syöt". Mutta ei se mene niin. Se on sama kuin masentuneelle sanoo "senkun vaan otat ittees niskasta kiinni". Ei sekään mene niin. Ja kyllä tähän samaan menee myös lihavalle ihmiselle sanottu "senkun vaan nostat ahterisi sieltä sohvalta ja lähdet liikkeelle". Ei kuulkaas sekään ole noin vain helposti tehty! Niin, miten paljon samaa näissä kaikissa onkaan! Edellä mainittuja olettamuksia kuulee vain sellaisten suusta, jotka eivät ole itse joutuneet koskaan näiden asioiden kanssa kamppailemaan. Sivusta on niin helppo huudella.

Anoreksia on sekä mielen että kehon sairaus. Ensin sairastuu mieli ja sen seurauksena myös keho. Löysin kirjan Sannasta paljon samanlaisia luonteenpiirteitä mitä itsessänikin on. Aiemminkin keskustellessani syömishäiriöstä parantuneiden kanssa olen huomannut, miten samantyyppisiä asioita olemme käyneet ja käymme läpi, vaikka lähtökohtamme ovat täysin päinvastaiset.  Yksi iso yhdistävä tekijä on suorittajaluonne ja tunnollinen kiltti tyttö -lapsuus. Molemmissa ääripäissä perimmäinen syy on siis henkisellä puolella ja jotta keho voi parantua, täytyy mielenkin pysyä perässä. Ja sehän näissä prosesseissa kaikkein vaikeinta onkin, kuten Sannakin kirjassa toteaa. Tätä on monen ulkopuolisen usein vaikea ymmärtää. Voin suositella kirjaa kaikille, joita aihe kiinnostaa. Ja etenkin niille, joilla on vääriä käsityksiä syömishäiriöistä sekä heille, joita aihe koskettaa henkilökohtaisesti tai lähipiirissä. Vertaistukilukemistoksi tätä voin ehdottomasti suositella!

Ollikainen, Aki: Nälkävuosi (2013)

Marja ei näe miehen kasvoja, tuntuu kuin eloton susiturkki puhuisi hänelle. Marja ei saa selville, onko ääni ystävällinen vai tyly. Hän yrittää ynähtää jotain vastaukseksi, jotta mies jatkaisi puhumista. Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista. (s. 78)

Nälkävuosi oli yksi viime vuoden Finlandia-ehdokkaista, eikä se ole mikään ihme. Romaanin kieli on eläväistä, mutta selkeää ja korutonta, eikä lukijalle jää epäselväksi se hätä ja epätoivo, mikä ihmisiä on kohdannut noina katastrofaalisina aikoina 1860-luvulla. Tästä on historian romantisointi kaukana. Yltäkylläisyyden keskellä eläessä on vaikea asettua näiden ihmisten asemaan. Nälkä voi ajaa ihmisen mitä karmeimpiin tekoihin, kun kyse on silkasta eloonjäämisestä. Myös ihmisyys kaikessa hyvyydessään ja pahuudessaan paljastuu kun hätä on suurin. Toinen jakaa vähästäänkin muillekin tarvitsijoille kun taas toinen vie leivän pikkulapsenkin suusta. Kirja on todella vaikuttava, ja sen lyhyys (140 sivua) tekee siitä jopa vaikuttavamman. Ei tällaisia asioita kuvatessa tarvitse käyttää kiemuraisia ilmaisuja tai näennäisiä maisemakuvauksia, kun kurjuus on niin kaikenkattavaa. Tällaisena lukija saa siihen jopa turhankin todentuntuisen kosketuksen, melkein kuin olisi itse siellä lumihankien keskellä rääsyissä hoipertelemassa. Suosittelen ihan kaikille. Hieman perspektiiviä nykypäivän ongelmiin siitä, valitsenko tänään lautaselleni kanaa vai sittenkin paistijauhelihaa?

Näiden kahden kirjan näkökulmat nälkään ovat päinvastaiset. Meille on itsestäänselvää, että kun ruoka on loppu, sitä saa kaupasta lisää. Nälkää ei juuri kenenkään suomalaisen tarvitse nähdä ainakaan siksi, ettei ruokaa olisi saatavilla. Toisin on ollut suurina nälkävuosina, eikä siitä ole vielä montaakaan vuosikymmentä, kun köyhimmät suomalaiset olivat vielä todella aliravittuja. Nyt me näemme tällaisia ihmisiä uutiskuvissa kaukana Afrikassa. Herääkin kysymys, miksi joku vapaaehtoisesti haluaa riuduttaa itsensä nälkään? Kun joku oikeasti nälkäinen tekisi mitä tahansa saadakseen ruokaa? Tämä onkin se dilemma, joka herättää monesti närää heissä, jotka eivät osaa tai halua nähdä anoreksiaa todellisena sairautena. Sairauden laukaisee aina joku trauma, stressi, paine... mikä se syy ikinä onkaan, eikä kukaan itseään tietoisesti ja tahallaan varmasti halua näännyttää ja aiheuttaa läheisilleen tuskaa. Siinä mielessä se ei ole vapaaehtoista. Paraneminen kuitenkin on. Jotta paraneminen voi lähteä alkuun, se tie on jokaisen sairastuneen itse valittava. Se vaatii tahdonvoimaa ja takapakkeja, mutta valinnan paranemisesta voi jokainen tehdä vain itse ja vain omalla kohdallaan. Sitä ei voi tehdä kukaan muu toisen puolesta.