torstai 3. tammikuuta 2013

What Does It Take..?

Katsoin äsken eilisen Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelman ja täytyy sanoa, että tunteet nousivat pintaan. Tunnistin niin paljon omaa itseäni siinä tytössä! Jatkuva "en pysty", "en jaksa", "teen parhaani" -jankutukset olivat minullekin tuttuja, kunnes jokin naksahti päässä ja tilalle tulivat "minä pystyn", "minä jaksan" ja "pystyn parempaan". Erona on se, että tein kaiken yksin. Minua ei ollut kukaan salilla piiskaamassa eikä minulle huutamassa. Tosin minulle kehittyi sellainen motivaatio ja itsekritiikki, että en ehkä tarvinnutkaan. Jaksossa tyttö totesikin, että "harvat pystyvät tähän yksin" ja se on varmasti totta. En halua tässä mitenkään itsekehuskella, mutta välillä mieleeni tulee itsekin, että miten hitossa minä tuohon kykenin? Ja vaikka en ole todellakaan siellä, missä tavoitteeni ovat, niin kyllähän se ero on huomattava. Minun muutokseni vei useamman vuoden ja kerran tuli iso takapakkikin, mutta sekä keholla että mielellä on ollut aikaa enemmän sopeutua muutokseen. Kyllä tässä on enemmän kyse siitä, mitä pään sisällä tapahtuu tai ei tapahdu. Jos ei saa sitä puolta kuntoon, ei laihtuminenkaan onnistu, kuten tuo ohjelmakin hyvin osoitti. Eikä sitä vaan voi tajuta, ellei ole samaa itse kokenut. Ei se mene vain niin, että hyppäänpä ylös sohvalta, lähden salille ja syön vähemmän. Kyllä se vaatii niin paljon enemmän ja tosiaan jokaisen kilon eteen tehdään hurjasti töitä. Eikä valmista tule koskaan. Tämä on todellakin elämäntapamuutos, jossa paluuta entiseen ei ole, ja olen huomannut, että tätä läheistenkin ihmisten (vaikka minua muutoksessa ovat tsempanneetkin) on joskus vaikea ymmärtää. Jos palaisin entiseen, niin pian oltaisiin taas lähtötilanteessa. Voitte varmaan arvata, haluanko sitä. Eipähän tarvinnut taas kuin parin viikon "vapaa syöminen", niin kiloja on nyt tullut takaisin... Vertailun vuoksi taas, ekassa kuvassa minä 26-vuotiaana, tokassa 33-vuotiaana:


Joulukuussa sain erääseen postaukseeni lukijalta toiveen, että kirjoittaisin enemmän painonpudotukseni henkisestä puolesta ja muutenkin siitä, miten olen tähän päätynyt. Vielä en ole lupaustani täyttänyt, mutta ajattelin sellaisen piakkoin tehdä. Nyt haluan kuitenkin vielä tässä yhteydessä antaa lukijoille, myös anonyymeille taustaseuraajille, mahdollisuuden kysyä kaikkea mahdollista ja mahdotontakin liittyen painonpudotukseeni ja elämäntapamuutokseeni. Rohkeasti vaan, vastaan mielelläni. Kaikki saavat kysyä, mutta erityisesti haluaisin olla auttamassa edes pikkuisen heitä, jotka nyt ovat tilanteessa, jossa minä olin tuossa ekassa kuvassa. Tai vaikka pidemmällekin edenneet, kysykää pois! Voitte laittaa kysymykset tämän postauksen kommentteihin, ja vastauspostauksen ajattelin tehdä ensi viikolla. Ask away! :)

P.S. Tämän tytön salitreenit eivät sitten alkaneetkaan tältä vuodelta vielä mahataudin takia... Eilisestä asti ollut maha sekaisin ja oksettava olo eikä syöminen oikein onnistu. Ja vatsa on turvonnut pallo :/

21 kommenttia:

  1. No voehan perkale, siellä on sitten samaa liikenteessä :(

    Mutta tiedätkö mitä? Mä oon kyllä sitä mieltä, että olet itsekehusi täysin ansainnut!

    Jotenkin tuossa ohjelmassa konretisoitui niin hyvin ne omat fiilikset. Vähän samalla tavalla kun siellä hack-kyykyn allakin niin onko se vähän jotenkin omien tunteiden kohtaamisen pelkoa? Pelkää epäonnistua ja pelkää oikeastaan ihan kaikkea. Vaikka kyllä meillä jokaisella on ihan samalla tavalla ne omat tunteet, negatiiviset ja positiiviset. Eri asia on vaan se, että miten niihin suhtautuu. Sitten jos toteaa, että epäonnistuu niin so what. Samalla tavalla siellä hack-kyykyn vieressä voi olla joku joka auttaa, kun toteaa ettei onnistunut ja niin se on elämässäkin ja viime kädessä se auttaja olet sinä itse. Halutessaan ihmisellä on ihan suunnaton voima vaikuttaa elämänsä kulkuun. Ja se on parempaa kun lottovoitto ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tätä tuntuu olevan nyt liikkeellä enemmänkin... :/

      Oi kiitos! :) Mulla on ehkä vasta nyt tullut se vaihe, että tarviisin välillä jonkun viereen huutamaan, että "yks vielä", "jaksaa jaksaa" jne., kun tuo treenaamisen tarkoitus ja päämääräkin on pikkuhiljaa muuttumassa. Jotenkin sitä ajattelee, että laihdutustreeni on helpompaa kuin lihaksenkasvatustreeni. Ehkäpä se minulle onkin, kun ensiksimainittu on mulle niin tuttua ja nyt jo oikeestaan sitä mukavuusaluetta, ja toinen taas sitä mihin pitäisi nyt alkaa panostaa ja tehdä sitä mentaalimuutostakin siihen suuntaan. Samalla tavalla ajatusmaailman muuttaminen laihduttajasta treenaajaksi on näköjään melkein yhtä vaikeaa kuin sohvaperunasta liikkujaksi ja laihduttajaksi.

      Tuossa oot niin oikeessa, että se on ihmisen omissa käsissä, onnistuuko muutos vai ei. Ei siinä mikään huutaja ja tsemppaaja vieressä auta, jos sitä työtä ei itse tee. Ja todellakin kun alkaa huomata, että minähän onnistunkin ja muutosta alkaa tapahtua, tunne on huikea ja se jos mikä auttaa motivoimaan eteenpäin! Parempaa kuin lottovoitto, sinäpä sen sanoit! :)

      Poista
  2. Komppaan meijua, oot itsekehumisen ansainnut täysin! Ja vieläpä upealla muutoksella :)

    Ihnaa kun joka puolella tuntuu vatsatautia nyt olevan liikenteessä, en vaa millään sitä haluis..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhhh... tosiaan liikenteessä on. Mulla taitaa onneks jo helpottaa, ei vissiin tullut se pahin muoto. Eilen pystyin syömään vasta illalla, nyt oon jo voinut syödä ruisleipää. Aattelinkin uskaltautua vähän pienelle happihyppelylle ulos ja katsoa mihin se johtaa. Toivottavasti ei tuu tautia sulle!

      Kiitos sanoistasi! :)

      Poista
  3. Jäin miettimään samantyyppisiä asioita SD-jakson jälkeen. Siinä elämäntapamuutosta tekevässä naisessa oli jotain tosi herkkää ja särkyvää, samalla säälitti ja teki mieli halata sitä ja toisaalta taas teki mieli olla kuin Satu ja piiskata häntä parempaan loppuelämään. Tosi harva onnistuu yksin samanlaisessa projektissa: näkihän sen jo tosta jaksosta, sillä tuskin olisi muutosta tapahtunut ellei taustalla olisi häärinyt osaava tiimi ja välillä kovatkin otteet.

    Mä koen, että ylipainoisilla ihmisillä on lähes järjestään pieni pelko lähteä muuttamaan nykytilaansa paremmaksi. Sille Kaisalle (oliko se hänen nimensä?) ylipaino oli suojamuuri, itsetunto oli heikko kuin mikä ja itsensä hoikempana ja terveempänä kuvitteleminen oli mahdotonta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan painanut alle 100 kiloa. Itsekin olen ollut ylipainoinen ala-asteen viimeisiltä luokilta ysiluokkaan asti, ja tiedän jossain määrin ne fiilikset mitä se saa aikaan. En mäkään osannut kuvitella itseäni hoikempana, mutta jotenkin se muutoksenhalu jossain vaiheessa yliajoi vanhat tavat ja sitten mentiin (ja kehitettiin syömishäiriö, josta en ole ylpeä mutta joka kuuluu mun menneisyyteen ja that's it. Anoreksia voi tappaa, mutta onneksi olen edelleen tässä).

    Sinä olet onnistuja, Freya! <3 Ja jos ollaan rehellisiä, niin ei sun ulkomuodosta enää montaa kiloa voi lähteä kun näytät jo nyt niin hyvältä ja terveeltä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mullakin oli välillä tunne että oisin halunnu mennä rutistamaan ja sanomaan, että kyllä se siitä! Välillä taas oisin halunnut ravistella, että hei, sulla on kaikki mahdolliset valmennusjoukot apuna ja silti vaan ruikutat! Mahtavaa, että se Kaisa sai itteensä niskasta kiinni ja muutoksen aikaan. Kyllähän tuosta ohjelmasta näki, ettei se tosiaan auta vaikka ois kaikki tsempparit ja piiskurit mukana, jos ei ole omaa tahtoa tarpeeksi.

      Oon samaa mieltä siun kanssa tuosta, että sinne ylipainon taakse on jotenkin helppo piiloutua. Mulla se oli ainakin sitä, plus salassa lohtusyömiset ja itsesäälit päälle. Mulla on kans vaikeita kokemuksia takana, jotka vaikuttivat siihen tilanteesen. Ja olin varma, että sellaisena pysyn loppuelämäni. Toisaalta, jos oisin aloittanut samalla draivilla laihduttamisen vähän aiemmin, oisin varmaan ollu myös vaarassa sairastua syömishäiriöön. Välillä siinä rajoilla on horjuttu... Nää on asioita, joiden kanssa pitää olla hirmu tarkkana! Onneksi olet Annie edelleen siinä! <3 Ja myös sie olet onnistuja!

      Nyt pitäis päästä joulukiloista eroon ja sit taas miettiä miten eteenpäin, kunhan muutkin kuviot selviää.

      Poista
  4. Haluan vielä tännekin puolelle kommentoida, että tuo siun muutos on niin uskomattoman upea! <3 Ja että oot saavuttanut ton kaiken yksin - voit olla vähintään tuplatyytyväinen! :)

    Pikaista paranemista siulle!

    VastaaPoista
  5. Peukutinkin facebookin puolella jo! Olet upea näky <3 Pikaista paranemista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, en oo tottunut noin vuolaisiin kehuihin, mitä tässä nyt satelee... <3 Kiitos Veera! Parempi olo jo, pihalle vaan vähän happea haukkaamaan!

      Poista
  6. Vitsit..mulla on suunnitteilla tänään katsoa Jutan uuden ohjelman eka jakso. Niin moni on siitä jo puhunut, että en malttaisi olla heti katsomatta - sali kuitenkin ensin ;). Täytyy kyllä sanoa, että nuo muutoskuvat ovat kyllä motivoivia - hyvä kun laitat niitäkin. Ne kertovat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa. Ja onnea vielä kerran saavutuksestasi!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä suosittelen! Meillä ei näy Liv, niin miun pitää katsoa ne jaksot sitten vasta Ruutu.netistä jälkeenpäin.

      Motivoinniksi nuo kuvat on tarkoitettukin :) Itselle ja muille. Ei siis pelkkää sanahelinää, että "sinäkin voit onnistua", kun on konkreettia todistusaineistoa nähtävillä. Niinkuin on siunkin blogissa siun omasta muutoksesta! Nekin auttavat jatkamaan muutosta vielä pidemmälle. :)

      Poista
  7. Upea nainen oot! <3 tuo muutos on kyl ihan mieletön :) Sitä haluaisin kysyä että mitkä olivat eniten käyttämäsi ruoka-aineet painonpudotuksen aikana?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Janna <3 Upea nainen sinäkin!

      Poista
  8. Vastaukset
    1. No kieltämättä vaikea välillä itsekin uskoa. En oikein tunnista enää itseäni tuosta ekasta kuvasta...

      Poista
  9. Tuo sinun muutos on kyllä ihan uskomattoman hieno! Minusta ihmiset saisivat melkein olla enemmän itseensä tyytyväisiä ja rehellisesti kehua itseään, ei se ole keltään muulta pois :D Itsehän olen tyytyväisyydestä pollea, jos jaksan tiskata tiskit, tai edes suurimman osan, joten tuollaisesta upeasta suorituksesta kuten sulla tässä varmaan halkeaisin ylpeydestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä ihan totta, että ihmiset saisivat olla enemmän tyytyväisiä itseensä. Ehkä se on tämä suomalainen vaatimattomuus - helposti leimataan ylpeäksi, jos kehuu omia saavutuksiaan. Otetaas siis kaikki siusta mallia ja opetellaan olemaan ylpeitä itsestämme! :)

      Poista
  10. On tuo kyllä niin mieletön muutos, että vaikea jotenkin käsittää. Minusta on jotenkin jännintä tajuta se, miten eri näköinen ihminen voi olla kasvoiltaan tuollaisen muutoksen jälkeen. Kävikö sinulle muuten usein niin, että sellaiset ihmiset, joita et jatkuvasti tapaa, eivät tunnistaneet?

    Varmaan noihin ympäristön reaktioihin, liittyen vanhaan paluuseen siis, sisältyy se, että ei saisi muuttua. Heti kun joku osa kuviossa muuttuu, muuttuu väkisin koko kuvio, onpa muutos millainen tahansa. Olin viikonloppuna valitsemassa uusia silmälaseja, ja optikko sanoi, että yleensä ennen kaikkea puoliso on se, joka tiedostamattaan haluaa toisen osapuolen ottavan mahdollisimman samanlaiset lasit kuin vanhat ovat. Että pienikin muutos horjuttaa jotain turvallisuuden tunnetta, ja jos sitä ei tiedosta, toista ohjailee, vaikka muutos oikeasti olisi hyvä. Saati sitten tämmöisessä asiassa.

    Päästitkö sitä psyykkisesti irti jostakin kun luovuit kiloistasi, ja jos, niin missä vaiheessa? (Siinä vaiheessa kun aloitit, kun huomasit, että se toimii, vai sitten, kun alkoi olla ihan mieletön määrä pudotettuna?) Minun yksi ystäväni sairastaa vaikeaa anoreksiaa, on sairastanut lähemmäs 20 vuotta ja on nytkin sairaalahoidossa (BMI 10,5). Tuntuu välillä niin vaikealta ymmärtää, miten hän ei voi päästää irti siitä "lihomisen" pelosta, vaikka hän on käynyt monta kertaa kuoleman rajalla ja sieltä nostettu ylös. Hän tietää koko ajan, että esim. mahatauti saattaisi olla hänen loppunsa. Ja silti. Ei. Se on eri asia, se on sairaus, mutta mietin, että uskalsitko sinä päästää irti jo ennen kuin tiesit, mikä lopputulos tulisi olemaan.

    Ja kyllä tommoisesta saa olla ylpeä. Eihän tuo ole edes mitään kehuskelua, vaan faktojen toteamista. ;)

    R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noihin suoriin kysymyksiin vastailen sitten siinä ensi viikon postauksessa (samoin Jannan kysymykseen).

      Joo, en tiedä onko se sitten sitä, että muutosta pelätään niin paljon. Luulen, että miun tapauksessa enemmän kyse on siitä, että ollaan huolissaan miun terveydestä. Että homma ei mene liian pitkälle kun oon luonteeltani vähän tämmöinen tunnollinen ja aika perfektionisti, mitä itseeni tulee. Mies sanoi, että "oot sellainen, joka jonkun asian aloitettuaan vie sen kyllä vaikka väkisin loppuun". Onhan se ihan positiivinen piirre, mutta joskus omat tavoitteet ei ehkä ole ihan niin realistisia ja järkeviä kuin pitäisi. Äiti sanoi miulle jouluna, että "on helpotus kun oot sellainen, joka osaa herkutellakin". Hah, enpä olisi noitakaan sanoja uskonut kuulevani ikinä niinä vosina kun näytin tuolta, mitä olin ekassa kuvassa. :D Nyt oon tosin niinniinniin pettynyt näihin joulukiloihin... Haluan ne POIS!

      Huh, BMI 10.5 miten voi olla enää elossa..? Tuossa on tosiaan kyse vaikeasta mielen sairaudesta, jossa kehonkuva on vakavasti vääristynyt. Noin pitkä historia jo, joten tuskin on enää ilman ihmettä kauhean paljon toivoa paranemisesta..? On varmasti hirvittävää katsoa vierestä, kun ystävä tuhoaa elämänsä noin, tekee itselleen niin paljon pahaa eikä siinä voi varmaan paljon tehdä auttaakseen kuin olla tukena. Voimia!

      Poista
  11. Minä olen viime aikoina ihan tosi paljon paininut sen kanssa, että onko oikeasti enää realistista toivoa paranemista. Kannustaa, rohkaista. Välillä en tiedä uskonko itsekään, että se on mahdollista - ja sitten seuraavassa hetkessä tuntuu, että pakko vaan uskoa. Vaikka hän ei itse sitä halua. Jos voi olla absoluuttista laihuutta, niin sanoisin, että se on sitä - ja on sitä vaikea katsoa, koskea ei meinaa edes uskaltaa. Hän ei ole koskaan päässyt siihen pisteeseen, että voisi psyykkisesti työstää sitä sairautta, koska paino on aina ollut liian alhainen senkaltaiseen ajattelutyöhön. Monta kertaa hän on "meinannut kuolla", eli ei olisi selvinnyt montaa päivää pitemmälle ilman sairaalahoitoa, mutta tälläkin hetkellä tilanne on jatkuvasti se, että mennään päivä kerrallaan ja mikä tahansa hetki tai ponnistus voi olla viimeinen. Ponnistus tarkoittaa siinä tilassa esim. suihkussa käyntiä, kun syke nousee kuuman veden vaikutuksesta. On sitä vaikea ymmärtää.

    Eiköhän ne siun joulukilot humahda ihan huomaamatta kun elo palaa normaaliksi - en usko alkuunkaan, että ne olisivat jotain, mikä "tarttuu kiinni". Kokeile vaikka syödä joku ilta useampi porkkana, ne yleensä pistää aika kivasti liikettä mahaan jos on jotenkin turvonnut olo.

    R

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...