Tavallisen kuntoilijan uupumus

Ei ole ollut taas oikein jutunjuurta. No, eipä ole ollut juuri treenejäkään. Nyt kirjoitankin siitä ristiriidasta, mikä voi tavallista kuntoilijaakin kohdata. Siitä, missä menee hyvin- ja pahoinvoinnin raja. Kuinka itsensä tarkkailu ja kaikki siihen liittyvä voi mennä jopa pakkomielteiseksi. Kyllä vain, jopa aikuisella ihmisellä. Kun on tarpeeksi osasia kasassa, siitä voi muodostua myrsky. Ihan pikkuhiljaakin hiipimällä. Sitä ei välttämättä itse edes huomaa ennen kuin se on jo kohdalla. Ja pois ei pääsekään ihan noin vain. Ei tarvitse olla mikään urheilija tai kisalavoja tavoitteleva body/bikini/mikälie fitness -harrastaja. Tähän myrskynsilmään voi joutua myös ihan tavallinen kuntoilija, jos ei osaa pitää varaansa.

Myrsky saapumassa?

Miulla on ollut viime viikkoina vaikeaa. Suurin vaikeus on ollut henkisellä puolella. On paljon asioita, joita olen käynyt läpi, osa niistä liittyen äitienpäivänä kirjoittamaani postaukseen. Nämä eivät ole mitään kevyitä asioita eikä niitä pääse karkuun vaikka haluaisi. Enkä voi enkä halua täällä avautua kaikesta siitä, mitä noilta tiimoilta nyt käyn läpi.

Toinen iso asia on ollut se viime kuukausien aikana tullut läski kroppaan. Miten kovasti taistelin, että siitä pääsee eroon ja sitten sitä alkoi tulla takaisin. No, nyt paino taas laskee, mutta hinta on ollut kova siinäkin. Menihän se överiksi. Taas. Niin liikkumisen kuin syömisenkin puolelta. Viime viikkoina oon kärsinyt jo sellaisista oireista, että ei niitä ole voinut enää sivuuttaa. Jokapäiväistä pahoinvointia, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, keskittymisvaikeuksia, uupumusta, kuukautiskierron häiriöitä. Miun ahdistusta on lisännyt suunnattomasti se, kun en ole päässyt treenaamaan. Kun kropan jokainen solu huutaa kunnon treeniä, mutta tämän käsi-olkapäätilanteen vuoksi se ei oo ollut mahdollista. Se on sitten kostautunut sillä, että oon nipistänyt syömisistä liikaa siihen nähden, miten paljon kuitenkin viikkoon on liikuntaakin tullut. Juoksusta oon taas innostunut ja siinä kehittynytkin.

Pari viikkoa sitten siskon kanssa Kaivopuistossa mäkijuoksutreenejä

Siksi onkin niin inhottavaa, kun sekin on nyt jäissä. Fysioterapeutti nimittäin on sitä mieltä, että miun kropassa on ylirasitustila ja nyt pitää levätä ja rentoutua. Combattiin voi mennä kerran viikossa jos olkapää sallii (tällä viikolla ei sallinut). Tämä tila on kaikkien niiden osien summa, joiden myrskynsilmässä mie nyt oon. Ite oon sitä mieltä, että suurin tekijä tässä nyt on ne henkiset stressinaiheet, jotka kuormittaa sitten kroppaakin. Tiistai-illan jälkeen en ole tehnyt mitään liikuntaa työmatkapyöräilyjen lisäksi. Silloin nimittäin tajusin itekin, miten loppu mie oon. Lähdin juoksulenkille, vaikka jo lähtiessä tiesin, että tämä on tosi huono idea. Lenkki oli vain puolen tunnin mittainen (se on tällä hetkellä pisin suositeltu lenkin pituus), mutta se oli yhtä tuskaa alusta loppuun. Koko sen ajan mie vaan pakotin jalkaa toisen eteen, keskityin siihen, että henki kulkee jotenkin, yritin rentouttaa kroppaa, joka oli jäykkä kuin mikä. Ja mielessä takoi, että "pakko juosta, sillä ne läskit lähtee". En sallinut itseni ottaa yhtään kävelyaskelta, vaikka en olisi jaksanut enää. Lenkin jälkeen menin suihkuun ja itkin siellä sitä, että miksi mie teen itselleni näin. Ei ollut siis tietoakaan siitä yleensä lenkin (tai muun liikuntasuorituksen) jälkeisestä euforisesta olosta. Vain paha olo, fyysinen ja henkinen. Nyt oon ollut sitten kolme päivää ilman liikuntaa. Oon määrännyt itselleni lepo- ja rentoutumisviikonlopun. Tosin siivous pitää suorittaa ja aattelin, jos kuitenkin huomenna teen yhden lenkin. Joko juoksu- tai kävelylenkin. MUTTA en tee kumpaakaan väkisin, jos ei siltä tunnu.

Ostin itselleni piristykseksi kortin eräänä erityisen huonona päivänä.
Hiirulaisella on sopivasti käsikin paketissa ;)

Miun mies on kamalan huolissaan ja sekin stressaa sitten minua. En mie halua aiheuttaa kenellekään huolta. Miun pää ja miun kroppa. Miun niiden kanssa pitäisi selvitäkin. Mutta se on rakkauden toinen puoli: kun toinen voi huonosti, vaikuttaa se väistämättä toiseenkin. Miksi mie sitten teen näin? Kukaan ei varmaan todella tajua sitä, miten paljon mie oikeesti pelkään sitä lihomista. Sitä, että näytän vielä jonain päivänä tältä:

Tammikuussa 2008

Siinä ei paljon järkipuheet auta. Ja miulla on kuitenkin mielessä se tavoite, millainen mie haluaisin olla. Ja se on erittäin kaukana tuosta kuvasta. Ja se on kaukana tämänhetkisestäkin tilanteesta. Miun mies on tosin sitä mieltä, että näen edelleen itseni lihavampana kuin oon. En sitten tiiä, että onko tuo totuus.

Viikko sitten hääjuhliin lähdössä

Nyt en pysty treenaamaan niin, että voisin tavoitella sitä mitä haluaisin olla. En mie halua olla mikään bikini fitness -tyyppi. Ei miellytä miun silmää. Miulla on päässä se mielikuva ja miun pitäs vaan yrittää ajatella, että en mie sitä todennäköisesti tule koskaan saavuttamaan. Onko se tämän kaiken arvoista edes? Kun on paha olla. Mutta miten helvetissä mie saan sen miun pään kääntymään? Ja haluanko edes? Mie luulen, että oisin paljon tasapainoisempi, jos voisin noudattaa sellaista treeniohjelmaa mitä haluan. Vaikka siinäkin miulla on opettelemista, myönnän nyt, että salilla on tullut tehtyä ihan liian malttamattomasti liikaa. Siksikin tää miun kroppa on nyt tässä jamassa kuin se on.

Nyt miun haaste on ruokailun järkeistäminen. Se on yllättävän hankalaa. Kun viime viikonloppuna tuli häissä syötyä tietysti niin kuin häissä pitää syödä, on tää viikko taas ollut kituuttamista. Osittain siksikin, ettei ole yksinkertaisesti ollut ruokahalua. On jopa alkanut oksettaa ruuan tuoksu. Nyt poden huonoa omaatuntoa jo siitä, että ostin tänään daim-tuutin. Se on miun lempijäätelö ja ajattelin, että sen voin syödä, se varmasti maistuu. Se on edelleen pakastimessa ja miulla on huono omatunto, vaikka en oo sitä edes syönyt vielä. Oon silti päättänyt, että syön sen tänään. Otan sen pakastimesta, kun alan katsoa illan futismatsia (go Espanja!!). Tätäkään ei varmasti ihmiset voi ymmärtää. Miten voi olla yhdestä jätskistä kiinni? No siten, kun mie pelkään, että sitten se lähtee taas lapasesta! Ja ne kilot tulee takaisin. Ja joojoo, tiiän ettei ne yhdestä jätskistä tule, mutta kuten on varmaan tullut jo selväksi, niin tällä hetkellä miulla tää homma vaan ei ole oikein balanssissa.

Kyllä mie silti uskon, että tää tästä asettuu. Kun saisin vähän rentouduttua. Kun saisin nukuttua kunnolla. Ja kun joskus nämä henkisen stressin aiheet edes vähän helpottaisivat. Ja kun pääsisin taas treenaamaan.

Miksikö tästä kirjoitin? Koska haluan varoittaa muita, että kuunnelkaa oikeasti sitä kehoa ja mieltä, mitä ne sanovat. Varsinkin meidän, joilla sitä ikää on jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen ja ylikin, pitää muistaa, ettei keho palaudu enää samaan malliin kuin kaksikymppisenä. Puhumattakaan vielä meistä, joille liikunta ei ole todellakaan ollut osa elämää nuoresta asti, vaan vasta aikuisiällä aloitettua. Tästä on niin helppo saarnata muille. Luulisi, että miekin oisin jo 7 vuoden saliharrastuksen jälkeen viisaampi, mutta aina sitä vaan astuu samoihin ansoihin. Mutta kun koskaan ei mikään riitä, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä.