Eräänlainen lyhyen aikavälin selviytymistarina

Pitkästä aikaa täällä. En ole edes ihan varma, että mihin tämä nyt johtaa. On vaan sellainen tunne ollut jo monta päivää, että haluan purkaa näitä ajatuksiani "paperille". On miulla toinenkin blogi, mutta nämä ajatukset nyt ehkä enemmän liippaavat tätä puolta kuin sitä toista. Mutta jos mie nyt ensin vähän valottaisin sitä, että mitä tänne kuuluu.

Viimeksi siis oon kirjoittanut kesäkuun alussa. Sen jälkeen elämä onkin ollut melko raskasta. Muutama päivä tuon kirjoituksen jälkeen jäin sairauslomalle, joka kesti kolme viikkoa. Olin henkisesti ja fyysisesti aika loppu. Samaan aikaan alkoivat mahakivut pahentua (niitä oli ollut jo keväästä asti vähitellen lisääntyen) ja tulla muitakin sellaisia oireita, että painelin yksityiselle lääkärille. Sieltä tuli lähete gynen polille ja jo aiemmin epäilty endometrioosi-diagnoosi alkoi varmentua. Ne, jotka ovat lukeneet postauksen, jonka kirjoitin äitienpäivänä tietävät, että olen ollut lapsettomuushoidoissa. Koskaan niiden aikana ei kuitenkaan miulla endoa diagnosoitu. Sitä ei nähty edes laparoskopiassa, joka tehtiin kaksi vuotta sitten. Vasta nyt siis se minuun iski. Oisin kyllä pärjännyt ilmankin... Loppujen lopuksi lääkärit tulivat siihen johtopäätökseen, että toinen munasarjani on leikattava pois. Se sopi miullekin. Koko kesän ja syksyn oon joutunut kärsimään pahimmillaan järkyttävistä kivuista, jolloin en oo voinut muuta kuin maata sängyssä. En pystynyt käydä enää lenkeillä tärinäkivun vuoksi. En voinut etukäteen koskaan suunnitella treeniviikkoa, koska ikinä ei voinut tietää, minä päivänä se kipu iskee. Sain vahvoja kipulääkkeitä reseptillä, mutta ei niitä voinut töissä käyttää. Sairastin syksyn aikana kaksi kertaa flunssankin, joka toisella kerralla äityi keuhkoputkentulehdukseksi. Silloin täytyi myös leikkausta siirtää, koska olin kipeänä juuri kun leikkaus piti tehdä. En tiedä, onko tämä sairastelukin osaltaan endon syytä, sillä se on autoimmuunisairaus, jolloin kehon vastustuskyky heikkenee. Nyt ymmärrän myös paremmin sitä, miksi oon ollut niin hemmetin väsynyt. Se kuuluu myös taudinkuvaan.

Kaikki tämä on ollut ihan älyttömän turhauttavaa! Koko tämä vuosi on siis treenaamisen suhteen mennyt ihan penkin alle. Ensin olkapää ja käsi (jotka tuntuu nyt olevan ok, kun ei ole niitä rasitettu) ja sitten tämä. Aina kun sain taas kunnon treenflown päälle, kroppa alkoi oireilla ja sitten taas taukoa.

Syyskuun lopulta olkatreenin jälkeen

Samalla kroppa on tietysti veltostunut. Rasvaa on tullut ja lihasta lähtenyt. Syömiset on olleet enemmän ja vähemmän hunningolla. Kun ei ole jaksanut panostaa. Viime kuukausina ensimmäinen ajatus aina aamulla on ollut mielessä: kun saisi elää tämän päivän ilman kipuja. Kesän aikana onneksi kuitenkin työmatkat poljin pyörällä, tosin sekin alkoi olla tuskaista syksyyn tultaessa. Kuitenkin sain edes sitä kautta jonkinlaista aerobista kuntoa pidettyä yllä. Nyt sekin on kyllä aika nollassa.

Se leikkaus on siis nyt tehty. Se oli siis toinen laparoskopiani ja todellakin toivon, että myös viimeinen. Endometrioosi on kuitenkin krooninen sairaus enkä voi tietää, iskeekö se minuun takaisin ja jos iskee niin milloin ja joudunko taas leikkaukseen. Miut leikattiin viime viikon tiistaina ja oon siitä lähtien ollut sairauslomalla. Töihin menen maanantaina ja kyllähän se jännittää, miten se menee. Vielä joka päivä pitää ottaa kipulääkkeitä ja yleiskunto on kyllä melko huono verrattuna normaaliin. En ensi viikolle suunnittelekaan yhtään mitään muita menoja. Nyt jännitän tietysti myös, miten leikkaus on tehonnut. Toivon, ettei kipu enää määritä miun elämää. Tämä jää nähtäväksi tulevien kuukausien aikana.

Selviytymispakkaus viime viikolta

Leikkaus meni niin hyvin kun se nyt voi mennä. En ala tänne sitä sen enempää ruotimaan. Ne, jotka lukevat toista blogiani, voivat lukea siitä sieltä. Sen kuitenkin kerron, että lääkäri oli leikkauksen jälkeen vähän kummissaan, että olen edes kyennyt normaalisti kävelemään ilman merkittäviä kipuja. (No, mikä sitten on merkittävä kipu? Miulla on aika korkea kipukynnys...) Sellainen setti siellä sisuksissa oli ollut. Ei ollut ihme, ettei juoksu onnistunut ja liikunta muutenkin tehnyt kipeää. No, nyt se "setti" on poissa ja kunhan tästä leikkauksen aiheuttamasta epämukavuudesta oon kunnolla toipunut, niin sitten katsotaan mihin kyetään.

Tämän viikon tiistai. Tasan viikko leikkauksesta.
Maha pikkuisen turvoksissa!

Joka päivä olo on kuitenkin ollut parempi ja leikkaushaavatkin alkavat parantua. Mahassa on iso musta mustelma ja onhan se arka ja vieläkin vähän turvoksissa. Vähän jännittää, mitkä housut saan ylipäänsä laitettua maanantaina töihin! Ei sinne voi kollareissa mennä ;D No, on miulla yhdet sellaiset joustavat ja vähän isot farkut, jotka saattaa mennä. Oon käynyt tällä viikolla jo kahdesti kävelylenkilläkin. Tosin se toinen lenkki oli ehkä vähän liian rankka, koska siitä seurasi enemmän kipua kuin varmaan pitäisi.

Ja miehän en luovuta! Kävelylle vaan! :)

Kaiken tämän jälkeen miun on ollut pakko alkaa muuttaa ajatteluani. Oonhan mie sitä yrittänyt aiemminkin ja täällä kirjoittanutkin, mutta kun en oo ikinä saanut sitä pidettyä! Siis päätän, että teen sen oman terveyden ja jaksamisen ehdoilla. Oon päättänyt sen niin monesti! Mutta sitten kun sinne salille menee ja into on päällä, niin kun ei malta! Mie oon luonteeltani sellainen jääräpää, että se on aina kaikki tai ei mitään. Niin kuin on nähty. Silloin kun treenit kulkee, myös elämä hymyilee ja syömisetkin on balanssissa. Mutta sitten kun en pysty treenaamaan niin kuin haluaisin, jätän koko leikin sikseen ja ruokahommatkin pettää. Ja valivali, miksihän se paino nousee ja läski tulee takaisin? Kyllä se syypää on siellä peilissä. Ja sitten alkavat ne itsesyytökset. Tähän pitää tulla muutos.

Ensinnäkin. Mie oon 35-vuotias. Vaikka oonkin nyt sata kertaa paremmassa kunnossa kuin 25-vuotiaana, kehoni on silti 35-vuotiaan. Toiseksi. Oon aloittanut liikunnan vasta vähän alle 3-kymppisenä, ja silloinkin aika leppeästi. Kovempaa aloin treenata vasta 32-vuotiaana. Se on ihan eri asia kuin jos olisin liikkunut pienestä pitäen tai jos olisin aloittanut 20-vuotiaana. Kolmanneksi. Miekin oon yksilö niin kuin kaikki muutkin. Oon kyllä huomannut, että lihas tarttuu miun kroppaan suht hyvin kun treenaan tarpeeksi kovaa. Mutta kestääkö miun fysiikka niin kovaa treeniä kuin mie haluaisin? Tämä on se ydinkysymys. Viimeinen vuosi on osoittanut, että ei taida kestää. Kun pari vuotta meni aika lujaa treenatessa ja samalla oli käynnissä kehossa muitakin rasitteita (lapsettomuushoidot), niin jossainhan se sitten sippaa koko paketti. Tai kun tein liian kovaa treeniä jo valmiiksi kipeällä olkapäällä ja kädellä, niin siitä seurasi sitten pidempiaikainen juttu. En tiedä, onnistuuko penkkaaminen vieläkään. Se jää nähtäväksi sitten kun salille menen.

35-vuotias, ei mikään tyttö enää!

Neljänneksi. Mitä tai ketä varten mie treenaan? Koskaan en ole edes pienesti haaveillut mistään kisalavoista. Ei ole miun juttu. Ei onnistuisi edes vaikka kuinka saisin rasvat minimiin ja lihakset esille, niin ilman kirurgin veistä en pääse eroon niistä nahkamakkaroista, joita miulla on ympäri kehoa painonpudotuksen jäljiltä. Eikä miun pää kestäisi sellaista muutenkaan. Mielelläni seuraan kyllä muiden kisoja, mutta ikinä en oo ite sinne hinkunut muuten kuin yleisöksi. Enemmän minua kiinnostaisi joku voimanosto, jossa tulos tehdään maksimisuoritusten perusteella sen mukaan paljonko nostat. Mie tiiän, että miulla kuitenkin voimaa on. Joskus nuorenakin, vaikka en siis mitään liikuntaa harrastanut ikinä, sain joskus kuulla, että ootpa vahva. Ehkä tää salitreeni siksi vaan tuntuu omalta lajilta, kun siellä jossain varmaan on se jokin edellytys siihen olemassa. Ikinä miusta ei ole pitkänmatkanjuoksijaksi tai hiihtäjäksi. Eikä tarvii ollakaan. Eikä kaikkien tarvitse tehdä sitä jotain siksi, että ei ole alunperin "sopiva" siihen. Kyllä sitä itseään saa haastettua tarpeeksi myös siinä lajissa, mihin tuntee sopivansa. Se on todettu! :D Mutta kun ei kilpaileminen kiinnosta, niin ei. Mie siis treenaan itseäni varten. Että olisin mahdollisimman terve. Tässäpä se ristiriita onkin. Miun pitää siis saada käännettyä se niin, että treenaan hyvinvoinnin vuoksi enkä niin, että se treeni pilaa hyvinvointini.

Ulkonäkö on miulle iso juttu tässä myös, sen myönnän ihan auliisti. Kun on ollut vuosia todella ylipainoinen, ei siihen halua enää ikinä takaisin. Siksi jokainen kertynyt kilo on kauhistus. Ei sitä ymmärrä ne, jotka eivät itse ole olleet ylipainoisia. Ja kyllä näen punaista aina kun joku normaalipainoinen ihminen julkaisee kuvansa ja haukkuu itseän läskiksi. Eivät oikeasti tiedä mistään mitään. Treenaaminen on siis myös ulkonäköjuttu miulle. Mie vaan tykkään enemmän sellaisesta lihaksikkaammasta ulkomuodosta naisella(kin) kuin pelkästään hoikasta ilman lihaksia. Ja tottakai siis haluan itekin sitä tavoitella.

Tällaista siis tänne. Yksi iloinen asia tässä syksyssä on muuten ollut se, että sain vihdoin vakituisen työn! Jatkan samassa paikassa kuin ennenkin, mutta vakituisena työntekijänä! Kahdeksan vuoden pätkätöiden jälkeen tuntuu mahtavalta!! Ja tämä uusi työ alkaa siis juurikin nyt maanantaina ja sekin jännittää. Tulee nimittäin työnkuvaan muutoksia ja uusia haasteita. Mutta tämä on ihan positiivista jännitystä ja innolla olen menossa aloittamaan uutta. Aika pitkälti tämän uuden työn takia olenkin tällä hetkellä kaikesta huolimatta melko positiivisella mielellä. Kun nyt vaan saisin itseni kuntoon, niin aika näyttää, mitä siellä salin puolella sitten tapahtuu.