perjantai 13. kesäkuuta 2014

Tavallisen kuntoilijan uupumus

Ei ole ollut taas oikein jutunjuurta. No, eipä ole ollut juuri treenejäkään. Nyt kirjoitankin siitä ristiriidasta, mikä voi tavallista kuntoilijaakin kohdata. Siitä, missä menee hyvin- ja pahoinvoinnin raja. Kuinka itsensä tarkkailu ja kaikki siihen liittyvä voi mennä jopa pakkomielteiseksi. Kyllä vain, jopa aikuisella ihmisellä. Kun on tarpeeksi osasia kasassa, siitä voi muodostua myrsky. Ihan pikkuhiljaakin hiipimällä. Sitä ei välttämättä itse edes huomaa ennen kuin se on jo kohdalla. Ja pois ei pääsekään ihan noin vain. Ei tarvitse olla mikään urheilija tai kisalavoja tavoitteleva body/bikini/mikälie fitness -harrastaja. Tähän myrskynsilmään voi joutua myös ihan tavallinen kuntoilija, jos ei osaa pitää varaansa.

Myrsky saapumassa?
Miulla on ollut viime viikkoina vaikeaa. Suurin vaikeus on ollut henkisellä puolella. On paljon asioita, joita olen käynyt läpi, osa niistä liittyen äitienpäivänä kirjoittamaani postaukseen. Nämä eivät ole mitään kevyitä asioita eikä niitä pääse karkuun vaikka haluaisi. Enkä voi enkä halua täällä avautua kaikesta siitä, mitä noilta tiimoilta nyt käyn läpi.

Toinen iso asia on ollut se viime kuukausien aikana tullut läski kroppaan. Miten kovasti taistelin, että siitä pääsee eroon ja sitten sitä alkoi tulla takaisin. No, nyt paino taas laskee, mutta hinta on ollut kova siinäkin. Menihän se överiksi. Taas. Niin liikkumisen kuin syömisenkin puolelta. Viime viikkoina oon kärsinyt jo sellaisista oireista, että ei niitä ole voinut enää sivuuttaa. Jokapäiväistä pahoinvointia, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, keskittymisvaikeuksia, uupumusta, kuukautiskierron häiriöitä. Miun ahdistusta on lisännyt suunnattomasti se, kun en ole päässyt treenaamaan. Kun kropan jokainen solu huutaa kunnon treeniä, mutta tämän käsi-olkapäätilanteen vuoksi se ei oo ollut mahdollista. Se on sitten kostautunut sillä, että oon nipistänyt syömisistä liikaa siihen nähden, miten paljon kuitenkin viikkoon on liikuntaakin tullut. Juoksusta oon taas innostunut ja siinä kehittynytkin.

Pari viikkoa sitten siskon kanssa Kaivopuistossa mäkijuoksutreenejä
Siksi onkin niin inhottavaa, kun sekin on nyt jäissä. Fysioterapeutti nimittäin on sitä mieltä, että miun kropassa on ylirasitustila ja nyt pitää levätä ja rentoutua. Combattiin voi mennä kerran viikossa jos olkapää sallii (tällä viikolla ei sallinut). Tämä tila on kaikkien niiden osien summa, joiden myrskynsilmässä mie nyt oon. Ite oon sitä mieltä, että suurin tekijä tässä nyt on ne henkiset stressinaiheet, jotka kuormittaa sitten kroppaakin. Tiistai-illan jälkeen en ole tehnyt mitään liikuntaa työmatkapyöräilyjen lisäksi. Silloin nimittäin tajusin itekin, miten loppu mie oon. Lähdin juoksulenkille, vaikka jo lähtiessä tiesin, että tämä on tosi huono idea. Lenkki oli vain puolen tunnin mittainen (se on tällä hetkellä pisin suositeltu lenkin pituus), mutta se oli yhtä tuskaa alusta loppuun. Koko sen ajan mie vaan pakotin jalkaa toisen eteen, keskityin siihen, että henki kulkee jotenkin, yritin rentouttaa kroppaa, joka oli jäykkä kuin mikä. Ja mielessä takoi, että "pakko juosta, sillä ne läskit lähtee". En sallinut itseni ottaa yhtään kävelyaskelta, vaikka en olisi jaksanut enää. Lenkin jälkeen menin suihkuun ja itkin siellä sitä, että miksi mie teen itselleni näin. Ei ollut siis tietoakaan siitä yleensä lenkin (tai muun liikuntasuorituksen) jälkeisestä euforisesta olosta. Vain paha olo, fyysinen ja henkinen. Nyt oon ollut sitten kolme päivää ilman liikuntaa. Oon määrännyt itselleni lepo- ja rentoutumisviikonlopun. Tosin siivous pitää suorittaa ja aattelin, jos kuitenkin huomenna teen yhden lenkin. Joko juoksu- tai kävelylenkin. MUTTA en tee kumpaakaan väkisin, jos ei siltä tunnu.

Ostin itselleni piristykseksi kortin eräänä erityisen huonona päivänä.
Hiirulaisella on sopivasti käsikin paketissa ;)
Miun mies on kamalan huolissaan ja sekin stressaa sitten minua. En mie halua aiheuttaa kenellekään huolta. Miun pää ja miun kroppa. Miun niiden kanssa pitäisi selvitäkin. Mutta se on rakkauden toinen puoli: kun toinen voi huonosti, vaikuttaa se väistämättä toiseenkin. Miksi mie sitten teen näin? Kukaan ei varmaan todella tajua sitä, miten paljon mie oikeesti pelkään sitä lihomista. Sitä, että näytän vielä jonain päivänä tältä:

Tammikuussa 2008
Siinä ei paljon järkipuheet auta. Ja miulla on kuitenkin mielessä se tavoite, millainen mie haluaisin olla. Ja se on erittäin kaukana tuosta kuvasta. Ja se on kaukana tämänhetkisestäkin tilanteesta. Miun mies on tosin sitä mieltä, että näen edelleen itseni lihavampana kuin oon. En sitten tiiä, että onko tuo totuus.

Viikko sitten hääjuhliin lähdössä
Nyt en pysty treenaamaan niin, että voisin tavoitella sitä mitä haluaisin olla. En mie halua olla mikään bikini fitness -tyyppi. Ei miellytä miun silmää. Miulla on päässä se mielikuva ja miun pitäs vaan yrittää ajatella, että en mie sitä todennäköisesti tule koskaan saavuttamaan. Onko se tämän kaiken arvoista edes? Kun on paha olla. Mutta miten helvetissä mie saan sen miun pään kääntymään? Ja haluanko edes? Mie luulen, että oisin paljon tasapainoisempi, jos voisin noudattaa sellaista treeniohjelmaa mitä haluan. Vaikka siinäkin miulla on opettelemista, myönnän nyt, että salilla on tullut tehtyä ihan liian malttamattomasti liikaa. Siksikin tää miun kroppa on nyt tässä jamassa kuin se on.

Nyt miun haaste on ruokailun järkeistäminen. Se on yllättävän hankalaa. Kun viime viikonloppuna tuli häissä syötyä tietysti niin kuin häissä pitää syödä, on tää viikko taas ollut kituuttamista. Osittain siksikin, ettei ole yksinkertaisesti ollut ruokahalua. On jopa alkanut oksettaa ruuan tuoksu. Nyt poden huonoa omaatuntoa jo siitä, että ostin tänään daim-tuutin. Se on miun lempijäätelö ja ajattelin, että sen voin syödä, se varmasti maistuu. Se on edelleen pakastimessa ja miulla on huono omatunto, vaikka en oo sitä edes syönyt vielä. Oon silti päättänyt, että syön sen tänään. Otan sen pakastimesta, kun alan katsoa illan futismatsia (go Espanja!!). Tätäkään ei varmasti ihmiset voi ymmärtää. Miten voi olla yhdestä jätskistä kiinni? No siten, kun mie pelkään, että sitten se lähtee taas lapasesta! Ja ne kilot tulee takaisin. Ja joojoo, tiiän ettei ne yhdestä jätskistä tule, mutta kuten on varmaan tullut jo selväksi, niin tällä hetkellä miulla tää homma vaan ei ole oikein balanssissa.

Kyllä mie silti uskon, että tää tästä asettuu. Kun saisin vähän rentouduttua. Kun saisin nukuttua kunnolla. Ja kun joskus nämä henkisen stressin aiheet edes vähän helpottaisivat. Ja kun pääsisin taas treenaamaan.


Miksikö tästä kirjoitin? Koska haluan varoittaa muita, että kuunnelkaa oikeasti sitä kehoa ja mieltä, mitä ne sanovat. Varsinkin meidän, joilla sitä ikää on jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen ja ylikin, pitää muistaa, ettei keho palaudu enää samaan malliin kuin kaksikymppisenä. Puhumattakaan vielä meistä, joille liikunta ei ole todellakaan ollut osa elämää nuoresta asti, vaan vasta aikuisiällä aloitettua. Tästä on niin helppo saarnata muille. Luulisi, että miekin oisin jo 7 vuoden saliharrastuksen jälkeen viisaampi, mutta aina sitä vaan astuu samoihin ansoihin. Mutta kun koskaan ei mikään riitä, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä.

15 kommenttia:

  1. Tsemppiä sinulle! Eksyin Even äitienpäiväkirjoituksen myötä sinun blogiisi ja täällä on yksi samassa tilanteessa oleva - Lapsettomuushoidot kohta ohi ja elämä edessä.. ilman lasta. Sen minkä olen näiden vuosien varrella oppinut on että pitää antaa aikaa ja tilaa kohdata se suru, eikä juosta karkuun. Kun jaksaa viettää sen yhden illan itkien ja omaa elämää vihaten, se näyttää paremmalta seuraavana tai sitäseuraavana päivänä. Ainakin itse olen näin kokenut ja oppinut itsestäni.. se valo tulee risukasaan jos jaksaa vaan sen paskan vaiheen yli.. lopulta itselläni on paskavaiheet lyhentyneet ja paremmat vaiheet pidentyneet. Elämä näyttää jo paremmalta kuin vuosi-kaksi sitten, vaikka toivottua lopputulosta emme ole saaneet. Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempistä! :)
      Niin, aikamoista aaltoilua nämä viimeiset vuodet on olleet. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Meillä nämä asiat ei kuitenkaan ole vielä ihan hetikään päätöksessään, joten lopullista irtautumista en voi enkä halua tässä vaiheessa edes yrittää. Lisäksi tässä on nyt ollut muutakin huolta ja työstressiä yhtä aikaa.
      Kaikkea hyvää jatkoon sinullekin!

      Poista
  2. Tsemppiä! Yksi kohtalontoveri täällä myös. Ei siis tuossa lapsi- vaan treeniasiassa. Ylirasitustila ja vammat ovat häirinneet elämää pahemman kerran nyt vuoden verran. Nyt olen ollut lähes täysin liikkumatta huhtikuun alusta alkaen. Ja voin kyllä sanoa, että pää tässä tosiaan alkaa (viimeistään nyt) hajoilemaan.

    Niinhän se menee, että ihminen on kokonaisuus, ja henkinen stressi pitäisi myös ottaa huomioon liikunnan määrässä. Mutta itse ainakin painan (siis painoin) silloin vaan entistä kovempaa. Jälkiviisas on helppo olla, mutta se ei auta nyt mitään.

    Tsemppiä sulle hirveästi! Kyllä me täältä vielä noustaan ja opitaan kuuntelemaan kehojamme! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suvi! <3 Kävin lukemassa vähän blogiasi ja tosi ikävä tilanne siulla kyllä :( Miullekin muuten omt-fysioterapeutti sanoi just nuo samat asiat lihasten kuona-aineista, että ne ei oo päässeet normaalisti liikkumaan ja kun sitä on nyt kestänyt aikansa, ei se paraneminenkaan heti tapahdu. Rinta, lavat, olkapäät, niska. Kaikki ihan jumissa. Ja samahan se mullakin on/oli, että mitä kovempi henkinen stressi, sitä kovempaa ja enemmän piti treenata. Vaikka olisi pitänyt toimia päinvastoin.

      Kysyinkin viimeksi fyssarilta, että miten pitkään paraneminen kestää. Ei sitä osaa arvioida, kun tämä tila on kuitenkin jo kestänyt pitkään ja taustalla on monia vaikuttajia. Ite en tiiä, miten kauan tätä tämmöistä jaksaa.

      Tsempit siullekin! Vaikka en todellakaan ole iloinen, että joudut itse kestämään tuollaista tilannetta, niin silti on helpottavaa tietää että siellä on joku joka oikeesti tietää miltä miustakin tuntuu.

      Poista
    2. Se oliskin kiva, kun olisi joku kristallipallo, josta voisi katsoa, kauan pitää vielä odottaa. Mutta ei sellaista valitettavasti ole olemassa. Pitkä tie tämä on ainakin itselläni, kun olen päästänyt tilanteen sen verran pahaksi. Päivä kerrallaan se on mentävä ja toivoa, että joskus koittaa se parempi päivä.

      En mäkään oikein tiedä, kauan tätä jaksaa. Jos saisin päättää, niin olisin lakannut jaksamasta jo ajat sitten. Mutta eihän tässä kai ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa..? Tai en mä ainakaan ole keksinyt mitään korvaavaa tuon jaksamisen tilalle.

      Vertaistuki on oikeasti ihan parasta! Voit todella olla varma, että tiedän, miltä susta tuntuu. Sitä aina sanotaan, että vaikeuksista myös oppii jotain ja niistä selvinnyt ihminen on vahvempi ihminen. Luotetaan mekin tähän. :) Kyllä sen auringon on piru vie vielä paistettava meillekin! Ja sittenpähän osataan ainakin nauttia siitä, eikä pidetä terveyttä itsestäänselvyytenä! Tsemppiä vielä! <3

      Poista
    3. Joo mie en kyllä pidä elämässä enää mitään itsestäänselvänä. Sen verran on kyllä tullut kolhuja matkan varrella. Toisaalta pitäs yrittää ajatella niin, että toisilla on vielä huonommin. Miulla on sentään jalat, joilla kävellä. Kaikilla ei ole sitäkään. Mutta aina ei jaksa ajatella niinkään, että aina on joku jolla on vielä huonommin. Oma napa on se lähin napa.

      Päivä kerrallaan tosiaan pitää yrittää mennä. Se vaan on niin kauhean vaikeaa, kun omaa sellaisen luonteen, että pitää aina ja kaikkea stressata etukäteen. Ja ajatella aina kaikkein pahimmat vaihtoehdot, mitä tulee tapahtumaan ;) Elä tässä sitten ittensä kanssa!

      <3

      Poista
  3. Tsemppiä, Freya, sää oot tehnyt mahtavan duunin, eikä se häviä mihinkään, vaikka malttaakin palautella! Paranee vaan entisestään :) Itsellä varsinkin, kun ei ole sitä vertailukohtaa, että miten olisi palautunut nuorena, niin on välillä vaikeaa antaa itselleen lepoaikaa, tulee vaan mietittyä, että "mitäs tässä kitisen tekosyitä, no pain, no gain ja treeneihin". Vaikka pääasia olisi, että on koko ajan hyvä olla ja hyvä mieli, ei joku yksi pistemäinen treenikerta tai päivän kunto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Tiiti! <3
      No samapa se miulla, kun en ole nuorena liikuntaa harrastanut, niin ei ole mitään vertailukohta siihe, miten silloin olisi kehitystä tapahtunut ja kuinka palautumisen laita olisi ollut. Mie aloitin vasta 28-vuotiaana salillakäymisen. Kyllähän sekin on jo ihan eri asia kuin olisi aloittanut 20-vuotiaana tai nuorempanakin. Sen oon huomannut, että silloin kun treeni ja ravinto kulkee hyvin käsi kädessä, niin lihaskin tarttuu omaan kroppaan ihan kivasti. Mutta samoin tekee läski. Ja nyt kun ei voi treenata, alkaa lihaksetkin rapistua :(

      Poista
  4. Mäkin tunnen kovasti empatiaa täällä sua kohtaan. Tuo takaisin lihoamisen pelko on jotenkin hirvittävä tunne, kärsin siitä itsekin yhä jatkuvasti ja kroppaan tulee kausia, että kaikki on sekaisin ihan vaan luonnostaan. Kuten nyt. Ja musta tuntuu jotenkin ihan hirveän pahalta ajatella, että sulla on vielä nuo hoidot ja kaikki, mitkä varmasti sotkee entisestään. Mutta sä näytät kyllä tosi pikkuiselta ja melkoisen säkenöivältä tuossa hääjuhlakuvassa :) Oot aika ihmenainen kaikesta huolimatta tai oikeastaan ehkä juuri siksi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Niobe <3
      Tuo hääjuhlapäivä oli kyllä tosi mukava ja teki tosi hyvää vähän irrotella ;)

      En tiedä, jotenkin pitäisi yrittää opetella ajattelemaan niin, että "olen ihan hyvä nyt tällaisena". Aina sitä vaan tavoittelee jotain, mitä ei ole ja ei välttämättä tule koskaan olemaankaan.

      Poista
    2. Toi oli muuten hyvin sanottu, tuo että aina tavoittelee jotain mitä ei ole. Olen itse huomannut vielä sellaisen, että jos on jokin asia, jota tavoittelee ja tuntuu tosi hienolta ja saavuttamattomalta, että sitten kun sen saavuttaa, huomaa, että "höh, mäkin pystyin tämän tekemään, eihän tämä nyt niin kumma juttu ollutkaan". Se jotenkin menettää merkityksensä ja hohtonsa. Nuppi onkin jo tavoittelemassa seuraavaa juttua ja unohtaa iloita siitä, mitä saavutti. Kun se muuttuikin tavoittamattomasta "helpoksi" :P Kun tuosta pääsisi eroon, sellaista yritän nyt itse opetella.

      Voimahalaus <3

      Poista
  5. Voi Freya <3 Tuli paha mieli sun puolesta :( Oot tehnyt aivan huikean työn ja vaikka paino on sulla välillä noussut niin ei se sun työ mene hukkaan! Olet ihana, rakas ja kaunis juuri tuollaisena <3 Ja oon sanonut monesti ja sanon sen uudestaan, että sinä et sitä nää mitä me muut nähdään! Minä näen huikean kauniin naisen, eikä sitä ajatusta muuta mikään painon nousu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, rakas Pia! <3 Voi kun mie tiedän mitä te muut ajattelette. Varsinkin te, jotka miut ihan oikeasti tunnette. Se on vaan tämä oma pää, joka väittää muuta. Ja kyllähän se on usein monen muunkin kohdalla, että itse ei näe itseään samoin kuin toiset.

      Anteeksi kun en eilen jaksanut jutella. Tänään on ollut jo vähän paremmin, vaikka hirveästi kaikki asiat päässä pyörivätkin.

      Poista
  6. Ihanan avoin ja rohkea teksti! Tsemppiä, kyllä se treeni alkaa aivan varmasti vielä maistumaan! :)

    VastaaPoista
  7. Paljon samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Nyt kun itsellekkin tullut joku "taantuma" ja enemmän pelko taas siitä että ne kilot hiipii takaisin jotka on saanut karistettua. Ja alkaa nähdä itsensä samanlaisena kun mitä on aiemmin ollut.. Mutta niinhän se monesti on ettei ihminen itse näekkään sitä omaa fyysistä muutosta vaikka mnuutkin siitä sanovat kun näkee vain itsensä entisenlaisena..
    Anyway, paljon tsemppiä!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...