Haunting Sixty-Eight And the Power of Will

Painonpudotuksessa on aina välillä sellainen vaihe, että se paino ei vaan putoa alle jonkun tietyn luvun. Mitä vähemmän painaa, sitä enemmän noita on ja sitä pidempään ne tuntuvat kestävän. Kesällä ja alkusyksystä tuo luku oli minulla 70 kg, ja voi vitsi mitkä riemunkiljahdukset pääsi sinä aamuna, kun paino alkoi viimeinkin kutosella! Nyt tuo jumiluku on 68. Aamupaino oli tänään 68,3 kg. Alkuviikosta se huiteli jopa reippaasti 69:n yläpuolella, joten suunta on nyt tietysti parempi. Mutta olisi se kiva, kun se nytkähtäisi edes yhtenä aamuna alle 68:n. Ja siitä olisi sitten se yksi kilogramma seuraavaan tavoitteeseeni, eli 67 kiloon, jolloin BMI olisi alle 25.

Eilen kävin päivällä tunnin kävelylenkillä ja illalla suunnistin pumppiin. Jee, uskalsin lisätä kyykkyihin lisää painoa ja ihan hyvin jaksoin, vaikka ne lopun kellarit olivatkin yhtä tuskaa. Yhtään ei silti jäänyt väliin. Nyt kun tangossa oli se 17,5 kg, niin jokohan kohta uskaltautuisin siihen 20 kiloon! Kokeilla tietysti voi. Illalla päätin, että aamulla heti sängystä ylös ja juoksumatolle.

Aamu alkoikin sitten takkuisesti. Makasin sängyssä ja väsytti niin armottomasti. En olisi millään jaksanut nousta. Kävin henkien taistoa mielessäni, että lähdenkö vai enkö lähde. Tuntui, että kropasta on veto pois. Mutta kun minä olin illalla päättänyt! Lisäksi mielessä oli tälle viikolle suunnittelemani superviikko, ja nyt ollaan jo perjantaissa. En voi luovuttaa nyt! Ja kysehän on vain 30 minuutista! Tein kompromissin, että lähden yrittämään. En ole mikään luovuttaja, joka ei edes yritä. Kyllä siellä juoksumatolla sitten huomaa, että onko kroppa oikeasti niin väsynyt, että parempi antaa lepoa vai onko kyse sittenkin tahdonvoimasta. Pääseehän sieltä pois jos tuntuu liian pahalta ja onpahan edes yrittänyt parhaansa.

Meiltä kävelee salille vain muutaman minuutin, mutta vähän pahaenteiseltä tuntui, kun maha alkoi jo kurista ja kova näläntunne iski. Hitsi kun jäin vatuloimaan sitä lähtöä liian pitkäksi aikaa ja ehti sitten se nälkä tulla. Ekat 10 minuuttia tuntuivatkin vähän tahmeilta, mutta ei kuitenkaan niin, että olisin halunnut luovuttaa. Ja sitten se fiilis paranikin ja kaikki huonot fiilikset ja nälkäkin olivat tipotiessään! Jes, minä jaksan sittenkin! Tarkoituksena oli siis puolen tunnin veto, mutta se venyikin 35 minuuttiin. Kyllä oli voittajafiilis sen jälkeen. Kyllä vaniljahera maistui pukkarissa ja oikein tuntui, miten väsynyt kroppa alkoi taas voimistua. Kotona nautin runsaan aamiaisen ja siitä oli hyvä aloittaa tämä päivä.

Tämä on just se, minkä takia tätä teen. Ei minun tarvitse verrata omia tuloksiani ja saavutuksiani muihin. Minun on taisteltava ensisijaisesti itseäni vastaan. Ei ole parempaa tunnetta kuin se, että voittaa omat epäilyksensä, heikkoutensa ja pessimistisyytensä. Ja minä olen oikeasti tosi pessimisti. Minulla on ollut aina huono itsekuri ja itsetunto. Mutta nyt kun olen tajunnut sen, että se on ihan itsestä kiinni, mihin suuntaan se kehitys menee, myös itsetuntoni on noussut. Tämä koskee elämän muitakin osa-alueita. I'll survive!