Voimaa yhteistreeneistä!

Ohops. Kylläpäs tuo miun edellinen postaus oli jotenkin melko negatiivissävytteinen. Heh, ihan kuin kehonkuvan muutoksesta aiheutuvat henkiset muutokset ois pelkästään negatiivisia. No, oikeastihan asia ei tietenkään ole niin. Tottakai pääosin laihtumisen aiheuttamat psyykkiset vaikutukset ovat olleet ihan positiivisia ainakin miulla. On helpompi olla fyysisesti, joten vaikuttaahan se henkiseenkin oloon. Täytyy kuitenkin muistaa, että ihminen kropan sisällä on sama, näytti se vaaka sitten kolme- tai kaksinumeroisia lukuja. Ja usein sille on syy, miksi paino on päässyt kertymään niin suureksi ja se syy on monesti siellä henkisellä puolella. Tämä on hyvä muistaa niiden, jotka vaahtoavat, että "eikun vaan takapuoli ylös sieltä sohvalta ja liikkeelle". Ei se ole niin helppoa, ei todellakaan. Ja kun sen suurimman painonpudotustyön on tehnyt, siitä se kova työ vasta alkaa. Se painonhallinta, joka kestää läpi elämän. Kokonaistilanne on kuitenkin plussan puolella, todellakin!

Sunnuntaina reippaana joulumarkkinoille lähdössä. Luntakin tuli! :)

Mutta nyt miun piti kirjoittaa siitä, miten treeni vaikuttaa miun mieleen. Varsinkin treeni, jonka pääsee tekemään yhdessä. Mie oon viime aikoina useimmiten treenannut ihan yksin. Aiemmin eniten oon treenannut Pian kanssa, mutta kun miun tämä treenivuosi on mennyt niin penkin alle, niin eihän niistä yhteistreeneistäkään ole tullut sitten oikein mitään. Toista se oli vielä viime vuonna... Kaikkein kivointa on tehdä samaa treeniä ja mie en pysty tekemään bunkkeritreeniä enää, vaikka niin siitä tykkäsinkin. Se on vaan ihan liian rankka miun yläkropalle. Tänä vuonna on ollut myös pitkiä kausia, jolloin en ole voinut treenata ollenkaan, joten kimppatreenitkin ovat siis jääneet.


Pian kanssa treenin jälkeen viime tammikuussa <3


Mutta eiköhän me vielä yhdessäkin salille päästä! Nyt viimeisten viikkojen aikana oon sitten saanut toisen treenikamun. Nimittäin miun oman miehen! <3 Me ei olla oikeestaan ikinä treenattu yhdessä, sillä hän käy toisella salilla. Sellaisella työpaikkaan liittyvällä, joka tulee hänelle ylivoimaisesti niin edulliseksi, ettei kannata lähteä mihinkään kuntosalijäsenyyksiin mukaan. Nyt kuitenkin mieheni otti Viilinkiin saldokortin, jolla pääsee yksittäisiä kertoja treenaamaan miun kanssa :) Nyt on pari kertaa tehty jalkatreenit yhdessä ja eilen treenattiin selkää. Ja oon ollut niin onnellinen näistä treeneistä! Miun sali-itsetunto on ollut ihan pohjamudissa ja nämä kimppatreenit on kyllä auttaneet vähän kohottamaan sitä. Kun mukana on ihminen, joka oikeasti näkee miusta mitä mie jaksan ja uskaltaa sanoa suoraan, niin tekeehän se hyvää. Oon lisäksi saanut sellaisia vinkkejä, jotka on auttaneet parantamaan treenejä yksinkin. Jalkatreeneissä miun mies heti sanoi, että teen liian pienillä painoilla. Uskalsin sitten hänen tukemanaan lisätä niitä ja kun toinen tsemppasi vieressä ja vakuutti auttavansa jos tarvitsee, niin kyllähän ne raskaammatkin painot nousivat :)

Jopa miun ikuinen inhokki hack-kyykky on nyt alkanut tuntua sopivammalta kun oon saanut sellaisia neuvoja, jotka auttaa sen tekemisessä. Enhän mie sitä edelleenkään rakasta, mutta kävin tänään sitä tekemässä jopa yksin, kun kävin aamutreenillä jumppaamassa jalat. Ja eilinen selkätreeni meni perille. Oon aina valittanut, että miulle se selkä on kaikkein vaikein. Sinne on vaikein saada tuntumaa jo treenin aikana ja hyvin harvoin se tuntuu missään seuraavana päivänä. Eilisen treenin jälkeen miun latsit ja takaolkapäät tuntui siltä, kun niitä ois murjottu jollain lihanuijalla ;D Ja tänään koko selkä on kyllä ollut yhtä tuntumaa! Saunanpesu menikin palauttelusta, kun siinä jynssätessä tuntui lihaksissa niin. Ja onhan se tietysti muutenkin kivaa, kun oman rakkaan kanssa pääsee tekemään yhdessä jotain sellaista, mistä kumpikin tykkää ja josta kumpikin tietää jotain. Kyllä miekin osasin jotain vinkkejä miun miehelle nimittäin kertoa. Kotona oli sitten kiva kerrata yhteistä treeniä. Kun yleensä se menee niin, että kumpikin vaan kertaa omaansa ja kuuntelee mitä toinen on tehnyt. Kiva on tietää, että näitä treenejä miehen kanssa on tulossa jatkossakin <3

Yhteistreenit tekee siis mielelle hyvää. Kun toinen on tukemassa, tsemppaamassa ja antamassa vinkkejä, niin auttaahan se! Mutta kyllä se treenaaminen ylipäänsä auttaa kohottamaan mieltä. Se on huomattu tämän vuoden aikana, kun kroppa ei ole kestänyt kunnon treenejä ja taukojakin on tullut. Tällä hetkellä oon siis melko tyytymätön kroppaani, koska tulokset on menneet alaspäin ja paino ylöspäin. Tänä aamuna suutuin oikeasti itselleni kunnolla, sillä paino oli noussut lyhyessä ajassa kolme kiloa. Täytyy vaan muistuttaa itselleen, että osittain se johtuu tästä hormonilääkityksestä mikä miulla nyt on päällä. Se turvottaa ja aiheuttaa painonnousua. Mutta tottakai on tässä omaa syytäkin.

Tänä aamuna salilla ei paljon naurattanut
kun katsoin peiliin. Aamun vaakalukemakin
sapetti.

Kyllä se vaan silti auttoi, kun menin sinne salille vetämään treenin. Ja osasin olla jopa ihan ylpeä itsestäni kun sain sinne prässiinkin enemmän painoa kuin pitkään aikaan. Kun uskalsin yrittää. Kun tiesin, että ei ole pakko tehdä ihan äärimmäisyyksiin vaan se riittää, että itse tietää tehneensä niin kovaa kuin nyt pystyy. Mie kilpailen vain ja ainoastaan oman itseni kanssa, en kenenkään muun. Ja nää ulkoiset seikat nyt vaan on tällä hetkellä mitä on. Voin mie silti mennä salille ja tehdä hyvän treenin. Se jos mikä auttaa nyt näihin heilahteleviin hormonihirviömielialoihin :D Kun muistan nyt vaan päällimmäisenä pitää oman jaksamisen. Niin henkisen kuin fyysisenkin.

Treeninjälkeisessä peilikuvassa vähän iloisempana :)

Treenin jälkeen olikin sitten ihan älyttömän hyvä mieli ja olo. Ja tämä on se syy, miksi mie treenaan. Että saisin hyvää oloa. Tottakai myös tulokset merkkaa ja haluan pysyä kunnossa ja kehittyä. Ulkonäön muokkaaminen treenillä on miulle myös tärkeää, mutta kyllä nyt taas viimeistään tänään oon taas oivaltanut sen, miten tärkeää se on nimenomaan miun mielelle. Treenasinpa sitten joko yksin tai yhdessä jonkun toisen kanssa. :)

Toivepostaus : Kehon muutosten vaikutus mieleen

Ihan nolottaa, että siitä on jo yli vuosi kun pyysin lukijoita kertomaan, oisko jotain toiveita postausaiheista. Oon ollut muutenkin niin kamalan huono bloggaaja viimeisen vuoden aikana ja sitten vielä nuo toiveet on jääneet osaksi toteuttamatta. Pia on useamminkin huomauttanut, että en ole vieläkään toteuttanut hänen toivettaan. Oon siitä kovin pahoillani, mutta nyt sen toteutan! Tästä aiheesta taisi useampikin pyytää postausta. Eli miten pää on pysynyt mukana kehonmuutosprosessissa?

Tässä pikkukollaasi miusta hoikimmillani ja omasta mielestäni parhaimmillani. Kuvat ovat peräisin loppukeväältä 2013.

Olinko tyytyväinen? En! Rasvaa olisi vielä pitänyt saada pois ja lihasta lisää. Nyt kun katson noita kuvia, niin oisin aika iloinen jos nyt näyttäisin tuolta. Nyt on kuutisen kiloa enemmän, lihasta vähemmän, löllöä löytyy. No, sitten voi katsoa kuvaa about 10 vuoden takaa:

Voiii kun oon tuossa niin nuori! Jotain 25 hujakoilla. Mutta näytän niin väsyneeltä. Ja täytyy sanoa, että täytyy olla tyytyväinen kuitenkin tämänhetkiseen olotilaan ja ulkonäköön tähän verrattuna. Vuodet ovat toki tuoneet muutenkin itsevarmuutta lisää, vaikka edelleen itsetuntoni on aika huono. Mutta miten nämä muutokset sitten on vaikuttaneet minuun henkisesti ja miten pää on pysynyt mukana? Oon monelle sanonut, että oikeastaan se fyysisen muutoksen tekeminen on ollut helpompaa kuin psyykkisen. Meni todella pitkään, että vaateostoksilla kannoin sovituskoppiin aivan liian suuria vaatteita. En voinut uskoa, että miulle sopii joku ihan normaalin kokoinen vaate. Joskus kaupungilla kävellessä kun vilkaisin kuvajaistani jostain näyteikkunasta saatoin ihan säikähtää, että "tuoltako mie näytänkin?". Oma kehonkuva ei siis vastannut todellisuutta. Ja sen kanssa painiskelen edelleen. Varsinkin kun tää miun painonpudotus ei oo ollut mitenkään helppo siinä mielessä, että muutama vuosi sitten tultiin takapakkia sellaiset 20 kiloa:

Ylläoleva on otettu aika tarkalleen viisi vuotta sitten. Painoa tuossa on noin 92 kiloa. Olin saanut painon pudotettua vuoden 2009 alkuun noin 73 kiloon. Sitten kesällä kun polvi hajosi, alkoi paino nopeasti nousta ja se nousi sen parikymmentä kiloa. Keväällä 2010 sille sitten tuli stoppi kun päätin, että en halua enää lihoa takaisin 110-kiloiseksi, vaan nyt tehdään taas asialle jotain. Siitä se sitten taas lähti ja parhaimmillaan paino oli siellä 65-67 kilon hujakoilla viime vuoden keväällä (kuvakollaasin kuvissa). Kun ulkonäkö muuttuu melko radikaalisti ja vieläpä useampaan otteeseen muutaman vuoden sisällä, niin onhan se henkinen haaste. Kun on koko ikänsä kuullut painostaan ja ulkonäöstään ja päähän on iskostunut, että oon ruma ja lihava, niin ei sitä ihan helpolla saa muutettua. Mie luulen, että tämä on ihan elämänpituinen prosessi. Luulen, että en tule ikinä olemaan sinut oman ulkonäköni kanssa. Oon paljon työstänyt asiaa tämän syksyn aikana ja oon yrittänyt alkaa opetella hyväksymään itseäni tällaisena. Se on vaan ihan h******n vaikeaa!

Tässäkin pari kuvaa parhaimmilta ajoilta. Kylläpä näytän väsyneeltä! Tää oli sitä aikaa, kun vaadin itseltäni ihan liikaa. Vaikka kroppa alkoi muuttua mieluisampaan suuntaan, niin kyllä se meni miulle ihan liian rankaksi. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Painonhallinta on vaikeampaa kuin painonpudotus. Silloin kun ylipanoa oli paljon, se kyllä putosi suhteellisen helposti ja nopeasti kun vähänkin teki asialle jotain. Se tietysti ruokki laihduttamaan lisää, kun tulosta alkoi tulla. Jostain syystä miulle tämä 70 kiloa on sellainen rajapykki, että sen alle on ihan kauhean vaikeaa päästä. Oikeasti, nytkin kun olen yrittänyt tavoitella sitä, oon joutunut elämään liian matalilla kaloreilla ja sitten en jaksa ja se läsähtää koko homma. On hirveän vaikeaa saada edes nykyinen paino pysymään ilman, että joutuu koko ajan tarkkailemaan syömisiään ja liikkumisiaan. Ja se on todella stressaavaa henkisesti. Painonnousun pelosta on tullut melkoinen peikko enkä sietäisi sitä ollenkaan. Pää ei siis ole edelleenkään ihan tilanteen tasalla enkä tiedä onko se koskaan. Ihmiset luulevat, että painonpudotus aiheuttaa mielelle vain positiivisia vaikutuksia, mutta kyllä niitä negatiivisiakin tosiaan tulee. Paineet tuloksissa pysymisestä ja paremmaksi tulemisesta eivät katoa koskaan. Eikä se pelko painonnoususta.

Ylläoleva kuva on otettu eilen kun olimme lähdössä juhlimaan pikkujoulua ystäviemme kanssa. Itse asiassa tämäkin kuva on aika hyvä esimerkki siitä, että näen itseni vieläkin vielä lihavampana kuin oikeasti olen. Kun tuo kuva eilen otettiin, hämmästyin kun katsoin sitä kamerasta. Luulin näyttäväni siis lihavammalta kuin oikeasti tuossa kuvassa näytän. Joo kyllähän tuo käsi on löllö ja kaksoisleuka jyllää, mutta silti oon vieläkin vähän hämmästynyt kun tätä kuvaa katson. Ja silti samalla tiedän, että painoa olisi pudotettava.

Salilla viime viikolla

Tässäpä tämänhetkisiä mietteitä aiheesta. En tiiä saiko tästä mitään tolkkua. Nyt on kuitenkin vielä sellainen tilanne, että miun täytyy heittää nämä laihdutusajatukset tällä hetkellä pois mielestä, sillä olemme päättäneet aloittaa vielä viimeisen kerran lapsettomuushoidon, ja se tapahtuu jo lähiviikkoina. Nyt olen jo hormonilääkityksellä sitä varten ja nyt on vaan siedettävä se, että paino voi nousta ja oon tavallista väsyneempi. Ja tällä kertaa en aio kroppaani enää rasittaa liikaa tässä samalla, vaan aika löysällä pidän nyt talutusnuoran. Tämä on todellakin meidän viimeinen mahdollisuus saada lapsi, joten en halua ottaa mitään riskejä sen suhteen.

Loppuun vielä pakko laittaa kuva miun uudesta tukasta! Kävin taas Heinin luona Helinässä ja sain ihanan lettikampauksenkin uuden värin lisäksi! :)

Jos on lisäkysymyksiä tähän toivepostauksen aiheeseen liittyen, niin vastaan mielelläni! :)

"Onkos täällä kilttejä..." Kiltteyshaaste!

Noniin, eilen alkoi miun lempikuukausi. Koko kuukausi joulufiilistelyä ja -valmisteluja. Mikäs sen ihanampaa tällaiselle jouluhullulle kuin mie! ;D

Lapsille aina sanotaan joulun alla, että pitää olla kiltti. Tontut kurkkii ja vahtii eikä joulupukki tuo lahjoja tuhmille. Tai noin ainakin omassa lapsuudessani meille kerrottiin ;D Ja kyllähän me sitten aina yritettiin olla oikein superkilttejä! Miulla oli lapsena veljen ja siskon kanssa joulukuun ajan joskus seinällä sellainen "kiltteyskäyrä", joka päivittäin nousi tai laski sen mukaan, miten päivä oli mennyt. Noooo, ei siellä tainnut mitään kovin pahoja notkahduksia olla. Miusta se oli kuitenkin sellainen kiva juttu ja kannusti olemaan kiltisti.



Tontut hipsivät jo! :D Meidän takkahuoneen tonttukulkue.

Viime päivinä oon miettinytkin sitä, kuinka me aina lapsille korostetaan sitä, että miten toisille täytyy olla kiltti eikä ketään saa loukata. Mutta millaista esimerkkiä me lapsille näytetään? Aika kamalaa on ollut viime aikoina seurata esim. somesta sitä haukkumisen määrää, mitä tasa-arvoisen avioliittolain läpimeno eduskunnassa aiheutti. En halua puolustella suvaitsemattomuutta, mutta miusta ei silti tarvitse mennä henkilökohtaisuuksiin kun ollaan asioista eri mieltä. En itse voi ymmärtää lakia vastustavia enkä ole kuullut yhtään pätevää syytä, miksi lakia ei pitäisi muuttaa tasa-arvoiseksi. Silti ymmärrän sen, että on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta voi hyväksyä sitä. Ja miun puolesta jokainen saa ajatella ja elää oman vakaumuksensa mukaan enkä aio osallistua sellaiseen loanheittoon, mitä tästäkin on tullut. Puolin ja toisin. Sillä ei nimittäin voiteta yhtään mitään. Kaukana on joulumieli...



Rauhallista joulukuuta!

Siksi ajattelinkin heittää haasteen joulukuulle: ollaan kilttejä toisillemme ja itsellemme! Itse aion yrittää parhaani, vaikka ei se välillä mitenkään helppoa ole. Jo tänä aamuna meinasin sanoa miehelle kipakasti, kun yksi asia ärsytti. Sitten ajattelin, että mitä mie siitä saan? Molemmille huonon aamumielen? Ja kun toinen on taas lähdössä parin päivän työmatkalle, niin ei olisi ollut kiva lähteä töihin huonoissa väleissä. Enkä tällä haasteella tarkoita sitä, että pitäisi muilta niellä mitä tahansa, vaan sellaista ihan yleistä kiltteyttä. Ollaan kohteliaita, ei ilkeillä tahallaan, yritetään asettua toisen asemaan, autetaan mahdollisuuksien mukaan silloin kun toinen tarvitsee apua. Tietysti näin olisi hyvä elää ihan ympäri vuoden. Mutta kun nyt joulukuu on sellainen kuukausi, jolloin lapsilta vaaditaan kiltteyttä, niin miksi me aikuiset ei vaadittaisi itseltämme samaa? Kun joulukalenterista avataan joka päivä yksi luukku, voisi samalla muistuttaa itselleen: "miten voisin olla tänään hyvä sekä muille että itselleni?".

Ei siis pidä unohtaa itseäänkään! Ollaan lempeitä myös itsellemme! Varsinkin me, joille se on vaikeaa. Haaste se on ainakin miulle, että osaisin ottaa rennommin enkä  stressaisi niin paljon kaikesta mahdollisesta.



Otetaan mallia kissoista! Tara ottaa rennosti <3

Ihanaa joulukuuta ja joulunodotusta kaikille! Kuka nappaa haasteesta kiinni?

Tarvitseeko salilla olla mikään silmänilo?

Ekaks pakko kertoa: tänään miulle tuli niin hyvä mieli! Olin lähdössä salilta, kun pukkarissa nuori nainen tervehti minnuu iloisesti ja kertoi lukevansa blogiani. Hänestä blogini on "ihana". Olin just tänään aatellut, että pitäis päivittää pitkästä aikaa taas. On ollu niin paljon kaikkea muuta taas, että bloggaaminen on jäänyt takavasemmalle. Nyt sitten sain uutta puhtia tähän, kun siis oikeasti joku tätä lukee ja jopa käy katsomassa, että oonko kirjoittanut. Kiitos siulle vielä, olit päivänpiristys! <3

 

Tästä aiheesta oon halunnut kirjoittaa jo aikapäiviä sitten, mutta vasta nyt siis oli kunnolla aikaa istua alas kirjoittamaan.

Tuommoinen ilmestys siellä pukkarissa minnuu peilistä katsoi treenin jälkeen tänään. Laitoin tuon instagramiinkin tekstillä "Hah! Kuka on keksinyt että treenaaminen on seksikästä?!? Pyh! Tältä näyttää 35 vee akka treenin jälkeen! :D". Minnuu on niin alkanut ärsyttää kaikki kiiltokuvamainen treeni/fitness -hypetys. Nojoo, ei kaikki näytä noin rumalta kuin mie treenin jälkeen, mutta sellainen ylenmääräinen ihmeellinen keikistely on miusta vaan jotenkin niin hölmöä salilla. Kun sinne yleensä mennään treenaamaan eikä näyttämään mahdollisimman seksikkäältä. Onhan tästäkin aiheesta jonkin verran kohistu viime aikoina. Jokainen saa toki mennä salille just sellaisena kuin haluaa (kunhan ei ihan alasti mene). En siis tässä ota kantaa kenenkään salipukeutumiseen tai muuhun habitukseen. Lähinnä siis ärsyttää median luoma kuva, että salilla pitäisi näyttää siltä kuin olisi menossa johonkin alusvaatemainoskuvaukseen. Tiiättehän ne kuvat, joissa joku julkkis pitelee punttia huulet töröllään, silmät sirrillään, hiukset auki hulmuten takamus pitkällä tissit ojossa. Yleensä meikkikerrosta naamassa sen verran, että jos siellä oikeesti hikoilis, kyllä huokoset tukkeutuis alta aikayksikön. Mutta kun eihän ne niissä kuvissa tietenkään hikoile. Sehän ois epämiellyttävän näköistä! Kyllä miekin joskus aikaisemmin laitoin edes vähän meikkiä salille, mutta nykyään en enää oikein jaksa. Jos en ole muuten meikannut (=kotipäivä), niin en sitä kyllä tee pelkästään salin takia. Toisaalta, en kyllä pese poiskaan, jos oon esim. töiden jälkeen salille menossa. Tiiän etten ole siellä todellakaan mikään silmänilo (muutenkin tuppaan treenatessa näyttämään vähän sellaiselta "elä tuu lähelle"), mutta tarviiko miun? Ei miusta. Treenivaatteista myönnän olevani tarkempi. Jos treenivaatteet tuntuu epämukavilta, kyllä se vaikuttaa negatiivisesti koko treeniin. Mitäs mieltä muut ootte tästä? Onko väliä miltä näyttää salilla?


Nomut treenikenkien ja -sukkien kuuluu olla sävy sävyyn!



Salille aikaisin aamulla

Töihin iltapäivällä vähän huolitellumpana ;)

Treenirintamalle kuuluu muuten tällä hetkellä hyvää. Oon nyt vakiinnuttanut sellaisen 3x/vko -ohjelman, jota tää miun kroppa tuntuu kestävän. Ei tällä mitään lihasta kasvateta, mutta jos nyt kuitenkin edes vähän kiinteytyisi ja rasva palaisi. Koko kropan ja yläkropan treeneihiin oon ottanut loppuun vielä sellaisen 20-30 minuutin crossari-spurtin. Tarkoituksena on ollut tehdä sitä intervallina, mutta vaikka miten yritän, en saa oikein sykkeitä laskemaan tarpeeksi alas. Aika korkeilla sykkeillä siis menty. Lisäksi pyrin joka viikko kävelemään ainakin kerran pois töistä (6km). Jos ei onnistu, niin sitten käyn muuten sen yksi tai kaksi kävelylenkkiä viikossa.

Viime viikon treenit

Syömiset on miun suurin haaste tällä hetkellä taas. Viikot menee ihan hyvin, mutta viikonloput on olleet yhtä suurta repsahdusta. Ja jos rehellisiä ollaan, niin on noita viikollakin sattunut. Tää joulunalusaika on miulle aina hirmuinen koetinkivi, kun on niin paljon kaikkea herkkua saatavilla. Nyt ei vaan ole itsekuri kestänyt ja kyllä on tullut syötyä suklaata ja kakkua ja vaikka sun mitä herkkua.

Mies toi työmatkalta tuliaisia <3 Godiva piti säästää jouluksi...

...ja kuinkas kävikään? Viikon se kesti avaamattomana... Mutta oli niiiin hyvää!

Joku tasapaino tähän nyt pitäis saada. Miun toivo on nyt keväässä, yleensä se syömisten hallinta on helpompaa kunhan on joulunpyhät lusittu. Miehelle valittelin viikonloppuna, että en varmaan pääse enää ikinä siihen parhaaseen kuntoon, missä olin toissa keväänä. Silloin siis oli paino alimmillaan ja siinä, mihin nyt pyrin. Silloinhan en tietenkään ollu siihen tyytyväinen. Mies totesi miun valituksiin sitten, että ja mihin se siun "paras" kunto sitten johti?. Niin. Osittain niitä peruja tämä vallitseva tilannekin on. Kun vedin itseni liian tiukille vähän joka alueella. Ääripäätyyppi mikä ääripäätyyppi! On tässä vielä paljon opittavaa, vaikka noita ikänumeroita alkaa olla jo mittarissa aika liuta! :D

Treenisuunnitelmia

Aijjaiiii!!! Nyt sattuu! Joo, oon takas salilla! Tai siis olin eilen. No onhan tuosta edellisestä treenistä aikaa 6 viikkoa, joten ei se ihme ole, että jumahti. Leikkauksestakin on vasta kolme viikkoa, mutta kyllä mie omasta mielestäni voin ihan hyvin aloittaa treenit jo nyt. Miun mahassa on kolme pientä haavaa, jotka vielä vähän kiristää. Varsinkin napahaava tuntuu välillä ilkeältä, kun housut painaa siihen. Eikä vatsalihasten jännittäminen onnistu vielä silleen kunnolla. Mutta sain tehtyä mielestäni ihan yllättävänkin hyvän treenin eilen, vaikka kunto olikin umpisurkea. Kun on monta viikkoa ollut totaalisesti ilman mitään liikuntaa ja suunnilleen puolet oli melkeinpä vaan makaamista tuon kuuden viikon aikana, niin kyllähän se yleiskunto laskee.


Maattiin Taran kanssa miun vanhempien sohvalla sunnuntainakin ja otettiin
rennosti vaan. Ja syötiin isänpäiväkakkua!

Mutta jos nyt ajatellaan positiivisesti, niin eikös se mene niin, että kun taas vauhtiin pääsee, niin sen kunnon pitäisi noustakin suht nopeasti sille tasolle kuin ennen huilia? Anyway, nyt mennään sitten hyvinvointi edellä ja muut tavoitteet vasta sen jälkeen. Miulla on oikeastaan kolme asiaa, mihin nyt pitää erityisesti kiinnittää huomiota. Ekaksi tietysti tämä leikkauksenjälkeisyys. Se on kuitenkin sellainen varmasti ohimenevä asia ja siihen auttaa vain aika. Toiseksi tämä miun jo vuoden kestänyt murheenkryynini, eli oikea käsi ja olkapää. Jännittää todellakin, miten niiden kanssa käy. Kolmanneksi, vasen polvi. Miultahan on leikattu reilu 5 vuotta sitten siitä osa kierukkaa pois, kun se hajosi tapaturmaisesti. Ihan hyvin se on toiminut nyt muutaman vuoden, kunnes silloin kuusi viikkoa sitten se alkoi oireilla. Combat-tunnin jälkeen sitä alkoi sattua ja seuraavan viikon aikana se oli tosi jäykkä. Ei oikein taipunut kunnolla. En tuntenut tuolla tunnilla mitään erityistä, että olisi sattunut, mutta jotainhan siellä kävi. No, on se nyt jo parempi, mutta esimerkiksi juosta en voi enkä istua polvillani jalkojen päällä. Näillä siis mennään nyt ja tarkoitus oli aloittaa treenit varovasti. Kipeeksihän siitä silti meni, kun oli niin pitkä tauko.

Salikorttikin pääsi kuvaan! :)

Ajattelin aloittaa 2-jakoisella ohjelmalla niin, että teen treenin kolmesti viikossa. Viikon eka treeni on koko kropalle ja tarkoitus on tehdä se kiertoharjoitteluna (3 kierrosta). Ylläolevassa kuvassa näkyy eilinen. Ja eipä siis ihme, että jalat on kipeinä! Punnerruksia tein kuitenkin 3x20, koska eilen punnerrushaasteessa kuului tehdä 60 punnerrusta. Onneksi salilla oli sen verran rauhallista, että pystyin ihan hyvin tekemään treenin kiertona. Oli se vaan rankkaa! Ja vaikka oli vain yksi selkä-, rinta- ja olkaliike, niin jokainen niistäkin on nyt kipeinä! ;D Kyykkyyn laitoin vahingossa ekaksi liikaa painoa, joten siksikin on jalat niin jumissa varmaan. Kaksijakoisuus näkyy sitten viikon 2. ja 3. treenissä, jotka jaan ylä- ja alakropalle. En kyllä tiedä, onnistuuko alakropan treeni tällä viikolla, kun oon niin jumissa. Muutenkin täytyy miettiä, että onko tuo koko kropan treeni liian rankka jaloille, koska mie en oo oikeestaan koskaan voinut tehdä jalkoja kahdesti viikossa. Muistin sen juuri tänään kun mietin, että mites mie ne jalat voin edes tehdä tällä viikolla! ;D Ehkä tuosta vois jättää kyykyn ja pohkeet pois ja tehdä vaikka jotain pakaroita. Pohjat tälle treeniohjelmalle oon ottanut tuosta kuvassakin näkyvästä Jan Sundellin kirjasta "Hanki lihasta, polta rasvaa". On muuten hyvä kirja, löytyy omasta hyllystä! Muokkaan sitten treenejä sen mukaan, miltä tuntuu. Tällä hetkellä en edes haaveile mistään lihaksenkasvattamisesta (tai siis haaveilen kyllä, mutta se ei oo nyt prioriteetti), vaan tarkoitus on kohottaa kuntoa, polttaa rasvaa ja ylipäänsä päästä taas kiinni normaaliin treenirytmiin ilman, että koko ajan joutuu pitämään taukoja kun kroppa ei kestä. Jos siinä sivussa vähän tarttuu lihasmassaa, niin sehän on vain plussaa! ;) Kiertoharjoittelun otin tähän mukaan siksi, että siinä tulee mukaan myös aerobisempaa treeniä. Tänään jää kyllä punnerruksetkin tekemättä, kun vasen kiertäjäkalvosin tuntuu ottaneen kykkästä eilisestä.

Näyttääkö/kuulostaako tämä kerrankin järkevältä? Torstaina olisi tarkoitus käydä tekemässä viikon toinen treeni, joka nyt väistämättä taitaa olla sitten se yläkroppa. Alakroppa jää viikonlopulle, jos onnistuu ollenkaan!


Miltä tuntuu olla oikeasti lihava?

Pakko myöntää, että miulla nousee karvat pystyyn aina kun luen/kuulen jossain, että "lihavia ei saa sanoa lihavaksi eikä painosta saa huomauttaa". Oon ajoittain joissakin blogiteksteissä moiseen törmännyt, viimeisimmät vastaiskuna ilmeisesti äskeiselle "fitnesskohulle". Sanottakoon heti alkuun, että en todellakaan puolustele lihavuutta. Ei siinä ole oikeasti mitään hyvää. Mutta ihmiset, jotka väittävät, että lihavat eivät jatkuvasti kuulisi ulkonäöstään eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat!



MUR!!

Voin kertoa, että itse kärsin edelleen siitä kiusaamisesta, josta kärsin kouluvuosina ylipainon takia. En ollut silloin edes "kunnolla" lihava verrattuna nykyajan lihaviin lapsiin. Silloin pienikin pyöreys merkitsi lihavaa ja siitä kärsin monta vuotta. Ja ei, kyseessä eivät olleet pelkästään koulukiusaajat, vaan kyllä jo terveydenhoitajalla muistettiin mainita asiasta joka ikinen kerta, olin siellä sitten käymässä minkä tahansa asian vuoksi. Hyväähän he varmasti tarkoittavat, mutta aikamoista tuhoa tekivät kasvavan lapsen ja nuoren itsetunnolle. Koulukiusaaminen oli sitten luku erikseen ja tosiaan vieläkin näen painajaisia noista ihmisistä ja niistä tilanteista. Yli 20 vuotta kaiken sen jälkeen! Ne ovat ikuiset arvet sielussa, ne eivät ikinä parane.



Miun #kutsumua-kuva Instasta elokuulta.

Kun sitten kaksikymppisenä paino alkoi nousta huomattavasti, kyllä siitä sain kuulla. Siksi ihmettelenkin, miten ihmisillä on sellainen harhaluulo, ettei lihaville muka saisi sanoa mitään? Oon tästä jutellut monen muunkin ylipainoisen kanssa ja kaikki ihmettelevät samaa. Onko se sit sitä, että ne jotka näin luulee, eivät itse ole koskaan olleet ylipainoisia? Taas tässä siis sorrutaan siihen samaan, että kun ei tiedetä omasta kokemuksesta, niin sitten ei tiedetä sitä todellisuutta. Kun menin lääkäriin, olin ensisijaisesti lihava ja sitten vasta ihminen. Vieläkin tuntuu oudolta, kun nykyään lääkärille mennessä kukaan ei ota puheeksi sitä, että "kun on tuota ylipainoa", koska en ilmeisesti heidän mielestään ole enää lihava. Ymmärrän kyllä, että hoitohenkilökunnan tulee tarttua aiheeseen, koska kyse on terveyteen vaikuttavasta asiasta. Mutta onko se pakko tehdä joka ikinen kerta? Jos menet lääkäriin flunssan takia? Miun oman kokemuksen mukaan lihavaa kyllä muistutetaan asiasta joka päivä. Pahinta ovat ne katseet. Kyllä mie sen muistan, miten ihmiset katsoivat. Jossain vaiheessa pelkäsin julkisia paikkoja, koska huomasin ihmisten katseet.

12.6.2007

Lihavan identiteetti on ja pysyy. Siitä ei pääse noin vaan eroon. Tämän syksyn aikana oon terapeutin kanssa käynyt läpi näitä asioita. Ihan konkreettisesti on hoidettu sitä kehonkuvan vääristymää, mikä miulla edelleen on. Oon tehnyt suuren työn pudotetuissa kiloissa, mutta vielä suurempi työ miulla on henkisellä puolella. En mie varmaan koskaan pääse eroon lihavan identiteetistä. Kun kävin työhonottotarkastuksessa lääkärillä viime kuussa ja puhuttiin pudottamistani kiloista, lääkäri kysyi, mitä mieltä oon nykyisestä tilanteesta. Kun sanoin, että haluaisin noin 10 kg pois vielä, niin hän kysyi, että "olisitko sitten tyytyväinen?". Mietin sitä ja sanoin, että "en tiedä". Lääkäri viisaasti siihen sitten vastasi, että "niin, onko sitten mikään tarpeeksi omasta mielestäsi?". Ihmiset eivät vaan tajua tätäkään, että usein ex-lihava on aina lihava omassa mielessään.



15.9.2014

 

Muutamat miut kauan tunteneet ovat sanoneet, etteivät edes muista enää, että oon joskus ollut "sellainen", jos puhun asiasta. Miun päässä kuitenkin soivat ikuisesti ne inhottavat sanat, mitä jouduin kuulemaan niinä vuosina kun olin vain pyöreä. Mie tunnen ikuisesti nahoissani ne sanat ja katseet, joita kestin silloin kun olin sairaalloisen ylipainoinen nuori nainen. Miulla on myös "muistona" ne ihomakkarat ja venymisarvet, joista en ikinä pääse eroon omin keinoin. Ja mie oon melkeinpä neuroottinen painonnousun kanssa. Juuri niistä syistä, joista oon tässä postauksessa kirjoittanut. Joten älkää enää sanoko, että lihaville ei muka saisi mainita heidän painostaan. Mie ainakin kärsin niistä sanomisista edelleen, ehkä koko loppuelämäni.

Tässä vielä lukuvinkki. Tää sopii hyvin teille, jotka ette tiedä lihavana elämisestä mitään ja teille, joilla on omaa kokemusta lihavuudesta. Opettavainen fiktiivinen tarina ihan kaikille!

Pekka Hiltunen : Iso (WSOY 2013)

Nössöilyä vai järjenkäyttöä?

Vakituisen työsuhteen alkamisen lisäksi huomenna alkaa (taas jälleen kerran) myös kaloreiden kyttääminen. Sairausloman aikana olen mennyt todellakin ihan hälläväliä-tyylillä ja se näkyy ja tuntuu. Ihanaa olisi sanoa, että myös treenit palaavat kuvioihin, mutta en valitettavasti pääse niin sanomaan. Nyt on yleiskunto vielä sen verran huono, ettei salitreeniä voi kuvitellakaan. En halua myöskään alkaa repiä tätä leikattua mahaa liian pian. Kun ne kaikki arvet eivät ole edes näkyvissä. Leikkaushan tapahtui tuolla sisäpuolella, enkä mie voi nähdä, mitä sinne kuuluu. Tunnen vain, ettei vielä todellakaan mitenkään loistavan hyvää. Salitreenissä kuitenkin joutuu ihan missä tahansa liikkeessä pitää keskikroppa jännityksessä, niin se ei onnistu vielä. Tästä kertoo sekin, että joudun jatkuvasti ravaamaan vessassa. Tänään käytiin miehen kanssa kaupungilla ja jo se reissu sai miut aika uuvuksiin. Mitenhän selviän kokonaisesta työpäivästä ja työVIIKOSTA?

Onko miusta tullut nössö? Oon aina kirjoittanut, että tykkään treenata kovaa. Niin kuin tykkäänkin, siinä nyt ei oo mitään uutta. Mutta kun nyt tuntuu, että koko ajan pitää tarkkailla ja varoa, niin miusta tuntuu, että alan nössöytyä. Tätä oli havaittavissa jo kesällä kun yritin treenata niin, ettei käsi rasitu. Kun fyssari ehdotti miulle erinäisiä juttuja tehtäväksi, niin ekaks aina sanoin, että "uskallankohan mie?". Siis mie, samalla kun tykkään vetää itseni ihan piippuun, oon myös välillä liiankin varovainen varsinkin uusien juttujen kokeilussa. Joskus olin niin paljon itsevarmempi omista kyvyistä ja voimista salilla, mutta nyt se itsevarmuus on aika nollissa. Osaanko/pystynkö/jaksanko?

Sunnuntainössöilyä kotisohvalla Ozzy-mustekala kainalossa.

Mistä mie tiedän, milloin oon valmis palaamaan salille? Sitten kun voin taas jännittää vatsalihaksia normaalisti? Kun ei kiertävässä liikkeessä tunnu repivää tunnetta mahassa? En haluaisi mennä sinne liian keskeneräisenä. Tein tämän virheen muutaman kerran kesällä uupumisen aikaan ja jouduin lähtemään salilta itku kurkussa kotiin kun en pystynytkään. Ja mikä tärkeintä: millaista ohjelmaa mie nyt alkaisin tehdä? Jotain ajatuksentynkää miulla tuosta on, mutta oikeastaan vain runko. Se sisältö on ihan auki. Sen tiiän, etten voi liian tarkkaan päättää, että teen niin ja näin, vaan ensin pitää kokeilla. Ja sitten muuttaa ohjelmaa, jos se ei sovellu. Ja tämä on miulle se kasvunpaikka. Yleensä kun oon aloittanut tehdä uutta ohjelmaa, oon vaan päättänyt, että nyt teen tätä eikä poikkeuksia. Tästä ajattelutavasta on nyt ihan pakko päästä jos meinaan, että pystyn edes jollain tavalla järkevästi ja pitkäjänteisesti treenata ilman, että kohta ollaan taas tauolla. Kroppa ensin ja pää sitten!

No, jotain oon jo aloittanut eilen. Otan osaa Tikiksen 21 päivän punnerrushaasteeseen:

Kuva: 21 päivän punnerrushaaste

Mutta tässäkin mie nössöilen. En todellakaan edes kokeillut tehdä yhtään normaalia punnerrusta. Mie oon ollut treenaamatta rintaa melkeinpä kokonaan viimeiset puoli vuotta. Pikkuhiljaa aloin ottaa punnerruksia mukaan tuossa alkusyksystä ennen kuin tuli taas tämä pitkä tauko. Silloin sain maksimissaan 5-6 punnerrusta tehtyä putkeen normaalisti. Loput tein polvet maassa naisten tyylillä. Tuskin nytkään siis saisin aikaiseksi kuin korkeintaan tuon viisi. En sitä kuitenkaan edes kokeillut, koska siinä joutuu jo tuota keskikroppaa niin paljon jännittämään, että eipä oteta riskejä. Ehkä siis nössöilen, ehkä miulla on järki mukana. Ajatelkoon kuka miten haluaa. Mie en ole edes mitenkään vakuuttunut siitä, että onnistun tuossa haasteessa. Ihan tämän olkapään ja käden vuoksi. Siksi jo tästä päivästä alkaen jaoin tuon kahteen osaan. Tein 10 punnerrusta aamulla ja loput 10 teen kunhan tämän postauksen oon saanut loppuun ;) Ylivarovaisuutta? Enpä tiedä, sillä jo eiliset 15 punnerrusta tuntuvat nyt tässä kädessä. Tuntuvathan ne siksikin, kun nyt on oikeesti ollu niin kauan treenaamatta, mutta on tässä vähän muutakin jomotusta ollut tänään. Teen siis päivä kerrallaan tätä ja ihan oman tuntuman mukaan. Kädelle tulee kuitenkin taas rasitusta kun palaan töihin. Kyllähän tää omaan korvaankin kuulostaa ihan järjettömän typerältä, ettei kerralla edes tuota 20 punnerrusta tee ja vieläpä naisten tyylillä, mutta teen nyt näin. Huomiset 25 voin sitten tehdä vaikka lyhyemmällä tauolla jos kädessä siltä tuntuu.

Mutta missä kulkee nössöilyn ja järjenkäytön raja? Ei kai miusta oo tulossa tämän kaiken jälkeen ihan liian arka treenaaja, joka ei enää uskalla eikä sitten kehitykään?