keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Miltä tuntuu olla oikeasti lihava?

Pakko myöntää, että miulla nousee karvat pystyyn aina kun luen/kuulen jossain, että "lihavia ei saa sanoa lihavaksi eikä painosta saa huomauttaa". Oon ajoittain joissakin blogiteksteissä moiseen törmännyt, viimeisimmät vastaiskuna ilmeisesti äskeiselle "fitnesskohulle". Sanottakoon heti alkuun, että en todellakaan puolustele lihavuutta. Ei siinä ole oikeasti mitään hyvää. Mutta ihmiset, jotka väittävät, että lihavat eivät jatkuvasti kuulisi ulkonäöstään eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat!


MUR!!
Voin kertoa, että itse kärsin edelleen siitä kiusaamisesta, josta kärsin kouluvuosina ylipainon takia. En ollut silloin edes "kunnolla" lihava verrattuna nykyajan lihaviin lapsiin. Silloin pienikin pyöreys merkitsi lihavaa ja siitä kärsin monta vuotta. Ja ei, kyseessä eivät olleet pelkästään koulukiusaajat, vaan kyllä jo terveydenhoitajalla muistettiin mainita asiasta joka ikinen kerta, olin siellä sitten käymässä minkä tahansa asian vuoksi. Hyväähän he varmasti tarkoittavat, mutta aikamoista tuhoa tekivät kasvavan lapsen ja nuoren itsetunnolle. Koulukiusaaminen oli sitten luku erikseen ja tosiaan vieläkin näen painajaisia noista ihmisistä ja niistä tilanteista. Yli 20 vuotta kaiken sen jälkeen! Ne ovat ikuiset arvet sielussa, ne eivät ikinä parane.


Miun #kutsumua-kuva Instasta elokuulta.
Kun sitten kaksikymppisenä paino alkoi nousta huomattavasti, kyllä siitä sain kuulla. Siksi ihmettelenkin, miten ihmisillä on sellainen harhaluulo, ettei lihaville muka saisi sanoa mitään? Oon tästä jutellut monen muunkin ylipainoisen kanssa ja kaikki ihmettelevät samaa. Onko se sit sitä, että ne jotka näin luulee, eivät itse ole koskaan olleet ylipainoisia? Taas tässä siis sorrutaan siihen samaan, että kun ei tiedetä omasta kokemuksesta, niin sitten ei tiedetä sitä todellisuutta. Kun menin lääkäriin, olin ensisijaisesti lihava ja sitten vasta ihminen. Vieläkin tuntuu oudolta, kun nykyään lääkärille mennessä kukaan ei ota puheeksi sitä, että "kun on tuota ylipainoa", koska en ilmeisesti heidän mielestään ole enää lihava. Ymmärrän kyllä, että hoitohenkilökunnan tulee tarttua aiheeseen, koska kyse on terveyteen vaikuttavasta asiasta. Mutta onko se pakko tehdä joka ikinen kerta? Jos menet lääkäriin flunssan takia? Miun oman kokemuksen mukaan lihavaa kyllä muistutetaan asiasta joka päivä. Pahinta ovat ne katseet. Kyllä mie sen muistan, miten ihmiset katsoivat. Jossain vaiheessa pelkäsin julkisia paikkoja, koska huomasin ihmisten katseet.

12.6.2007
Lihavan identiteetti on ja pysyy. Siitä ei pääse noin vaan eroon. Tämän syksyn aikana oon terapeutin kanssa käynyt läpi näitä asioita. Ihan konkreettisesti on hoidettu sitä kehonkuvan vääristymää, mikä miulla edelleen on. Oon tehnyt suuren työn pudotetuissa kiloissa, mutta vielä suurempi työ miulla on henkisellä puolella. En mie varmaan koskaan pääse eroon lihavan identiteetistä. Kun kävin työhonottotarkastuksessa lääkärillä viime kuussa ja puhuttiin pudottamistani kiloista, lääkäri kysyi, mitä mieltä oon nykyisestä tilanteesta. Kun sanoin, että haluaisin noin 10 kg pois vielä, niin hän kysyi, että "olisitko sitten tyytyväinen?". Mietin sitä ja sanoin, että "en tiedä". Lääkäri viisaasti siihen sitten vastasi, että "niin, onko sitten mikään tarpeeksi omasta mielestäsi?". Ihmiset eivät vaan tajua tätäkään, että usein ex-lihava on aina lihava omassa mielessään.


15.9.2014
 
Muutamat miut kauan tunteneet ovat sanoneet, etteivät edes muista enää, että oon joskus ollut "sellainen", jos puhun asiasta. Miun päässä kuitenkin soivat ikuisesti ne inhottavat sanat, mitä jouduin kuulemaan niinä vuosina kun olin vain pyöreä. Mie tunnen ikuisesti nahoissani ne sanat ja katseet, joita kestin silloin kun olin sairaalloisen ylipainoinen nuori nainen. Miulla on myös "muistona" ne ihomakkarat ja venymisarvet, joista en ikinä pääse eroon omin keinoin. Ja mie oon melkeinpä neuroottinen painonnousun kanssa. Juuri niistä syistä, joista oon tässä postauksessa kirjoittanut. Joten älkää enää sanoko, että lihaville ei muka saisi mainita heidän painostaan. Mie ainakin kärsin niistä sanomisista edelleen, ehkä koko loppuelämäni.

Tässä vielä lukuvinkki. Tää sopii hyvin teille, jotka ette tiedä lihavana elämisestä mitään ja teille, joilla on omaa kokemusta lihavuudesta. Opettavainen fiktiivinen tarina ihan kaikille!

Pekka Hiltunen : Iso (WSOY 2013)

10 kommenttia:

  1. Pääsitkö sinne terapiaan? (Nyt en kyllä ole edes ihan varma oliko se sun blogi jossa sitä aloitusta jossain vaiheessa pohdittiin... Tuli tuosta mieleen.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm... en ole täällä muistaakseni aiemmin maininnut. Mutta kyllä tällä hetkellä siis miulla on vielä muutama käynti jäljellä.

      Poista
  2. Aika samat kokemukset on lapsuudesta. Etenkin terveydenhoitaja on aika paha lapsen näkökulmasta, kun kyseessä kuitenkin pitäisi olla turvallinen aikuinen. Yhdellä ystävälläni jatkuva kiusaaminen ja terveydenhoitajan loputtomat käyrät laukaisivat lopulta anoreksian. Toivottavasti - oletettavasti! - kulttuuri on muuttunut, silloin 90-luvulla pikkupaikkakunnalla oli aika HC jokainen terkkarikokemus..

    Nythän monet tahot yritettävät vapauttaa lihava-sanaa värittyneisyydestä ja käyttää vain adjektiivina. Eikös tuossa Hiltusen romaanissa käyty tätä keskustelua? Lukemisesta on jo aikaa, joten kaikkea en muista. Oon myös lueskellut Oikein tosi lihava -blogia (http://tosilihava.wordpress.com/), joka on tästä näkökulmasta tosi mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Hanna! :) Tuttuja, kivaa! ;)

      Joo, kyllä tosiaan se terkkarimeininki silloin 80- ja 90 -luvuilla, kun itse olin koululainen, oli aika karua, jos sattui olemaan vähänkin ylipainoa. Joka ikinen kerta niitä käyriä tuijotettiin. Että kun se"normaalin" viiva menee tässä ja sinä olet sen yläpuolella. Pitää laihtua. Äitinikin puuttui joskus asiaan, kun hänen mielestään terveydenhoitaja oli väärässä. Ja äitini on itse sairaanhoitaja eikä ole ollut ikinä itse ylipainoinen, joten ei ollut kyse pelkästään siitä, että olisi halunnut vain suojella minua. No, tuolloin terkkarit eivät olleet ikinä tyytyväisiä. Pikkusiskoni kohdalla taas luulivat, ettei saa ruokaa tarpeeksi kun on niin laiha! Toivottavasti nykymeininki on erilainen.

      Miullakin on aikaa tuon kirjan lukemisesta, luin sen heti kun se ilmestyi. Mutta kyllä, siinä puhuttiin miunkin muistaakseni tuosta, että sana "lihava" olisi vain adjektiivi eikä niinkään sellainen sana, joka nykyään luo pelkästään negatiivisia mielikuvia. Kiitti blogivinkistä, täytyypä käydä vilkaisemassa! :)

      Poista
    2. Joo, kävin katsomassa ja oon aiemminkin käynyt. Nyt vasta tajusin :) Tuo on kyllä sellainen blogi, jota jokaisen, jolla ei ole omaa kokemusta lihavuudesta soisi käydä vilkaisemassa. Siellä on monta postausta, jotka voisivat olla omasta elämästäni.

      Poista
  3. Mahtava kirjoitus! Olen ite tehnyt myös ison työn laihduttaessa ja mikään ei riittänyt. Aina piti saada vielä se 10kg pois ja en millään tajunut vaikka muut yritti sanoa että olet jo ihan sopiva jos et jo liikaa.

    Turhauduin kun keho pisti stopin laihdutukselle ja lopuksi nyt olen jonkunlaisen syömishäiriön siivittämänä lihonut n.10-15kg ja nyt vasta tajuan kuinka sopiva olin silloin. Kehonkuva menee ihan sekasin kun laihduttaa 53kg...

    Nyt koitan päästä oikeasti ylimääräsestä eroon niin että järki tällä kertaa pelissä joka on helpommin sanottu ku tehty!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hanne, ja kiva kun tulit kertomaan oman tarinasi! :)

      Miullekin äiti sanoi viime viikolla, että "tarviiko siun muka enää laihtua?" kun sanoin, että nyt pitää taas aloittaa kunnolla rasvanpoltto sit kun oon toipunut. Oot niin oikeassa tuossa, että kehonkuva menee sekaisin. Ja kun välillä sitten on lihonut takaisin enemmän (ite lihoin v. 2009-2010 aikana takas sellaiset 20kg, jotka onneks oon saanut sittemmin taas pois), niin eihän siinä muuta voikaan olla kuin sekaisin. Kun kroppa on koko ajan muutostilassa.

      Et usko, miten kiva kun tulit kertomaan, että siullakin on samanlaisia kokemuksia. Siis en tietenkään toivo kenellekään tällaista, mutta että on joku joka oikeesti ymmärtää mitä tässäkin oon yrittänyt sanoa. Kiitos! Ja kovasti tsempiä painonHALLINTAAN jatkossa. Yritetään olla itsellemme armollisempia! <3

      Poista
  4. Oli sitten terveydenhoitoalan ihminen tai tavallinen tallukka, tulisi mielestäni aina punnita sanansa tarkkaan ennenkuin aletaan huomauttamaan tai neuvomaan niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin paino. Mielestäni kaikki aikuiset lihavat tietävät olevansa lihavia ja mitä asialle pitäisi tehdä, mutta kun painonhallinta taitaa kuitenkin lähteä ensin sieltä henkiseltä puolelta. Ei siinä paljon varmaan auta kun joku muka hyvää tarkoittava jankkaa vieressä että syö vähemmän. Saatikka mitä kaikki se lihavuusjankkaaminen tekee lapsille.
    Itselläni ei ole ollut oikeita paino-ongelmia ikinä, mutta sivusta seurannut erästä jo edesmennyttä tuttavaani joka kamppaili ylipainon kanssa aina sairastumiseensa asti. Vasta kuolinvuoteella hän myönsi sairastavansa ahmimishäiriötä ja bulimiaa, koska häpesi niitä myös paljon. Surettaa, että hän ei luultavasti ikinä hyväksynyt itseään painonsa takia, vaikka oli kerrassaan mahtava luonne.
    Tuon kirja oli mielestäni myös hyvä. Todella sydäntä sivistävä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet Mari aivan oikeassa! Kyllä se on ihan jokaisen vastuulla miettiä, mitä suustansa päästää. Mutta erityisesti juuri terveydenhoitohenkilöstön pitää olla näissä tarkkana myöskin siksi, että monelle lihavalle on ihan hirveä kynnys ylipäänsä lähteä lääkäriin, kun sitä omaa lihavuuttaan häpeää ja siitä tuntee syyllisyyttä. Ja kun tietää etukäteen, että siitä tulee sanomista.

      Kyllä jokainen lihava todellakin tietää olevansa lihava. Ja sitten joutuu kohdelluksi kuin olisi vähäjärkinen, joka ei ole katsonut peiliin ja käynyt ikinä vaa'alla. Painonhallinta ja laihduttaminen lähtee tosiaan sieltä henkiseltä puolelta. Ei se mene vain niin, että "perse ylös penkistä" eikä siihen auta, vaikka kuinka muut ympärillä painostaa. Sen täytyy lähteä omasta itsestä ja motivaatiosta.

      Todella surullinen tarina sinun tuttavallasi :( Kunpa vaan me kaikki nähtäisiin se ihminen omana itsenään ulkokuoren takana. Siinä on varmasti kaikille opeteltavaa!

      Poista
  5. Kyllä se terkkarillemeno on yhä nykyään aika hirveää.. Nyt ei ole näytetty minkäänlaisia käyriä, ja hetken terkkari on aina tosi muiava, mutta sitten se kääntää keskustelun ruokaan ja sen sellaiseen, ja sitten laitetaan vaa'alle ja viemään mukana kotiin lappu, jossa lukee painon luku ja joka on ahdettu täyteen laihdutusvinkkejä. Ihana tässä iässä ja nyt muutenkin herkkänä tyttönä.

    -13v läski

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...