Heipä hei pitkästä aikaa!
Blogijumi on vaivannut jo useamman
kuukauden. Yksi syy sille on ollut asia, josta en ole koskaan
kirjoittanut tähän blogiin. Useasti olen ollut vähällä
kirjoittaa kun on ollut vaikeaa, mutta en ole uskaltanut. Koska oon
täällä omalla naamallani. Mutta tää asia on niin olennainen osa
nykyistä minää ja tää elämäntilanne nyt on ja pysyy, ainakin
toistaiseksi. Ja tämä vaikuttaa niin moneen asiaan. Eikä vähiten
treeneihin, fyysiseen ja varsinkin psyykkiseen oloon. On ollut aika
vaikeaa olla hiljaa täällä blogissa siitä, koska oikeesti oon
todella avoin ihminen enkä tykkää yhtään, jos joudun salailemaan
oikeita fiiliksiäni. Ja selitellä treenitaukoja ja muita, ”kun
oon ollu kipeenä ja kauheen väsynyt”. Tottahan nuokin on olleet,
mutta usein niihin on ollut tietty syy: lapsettomuus ja
lapsettomuushoidot.
Eve kirjoitti eilen, lapsettomien
lauantaina, koskettavan tarinan
lapsettoman ihmisen kokemuksista.
Kiitos Eve! Tuolla tarinalla rohkaisit minua kertomaan oman tarinani.
Oman kokemukseni. Oon tätä tosiaan miettinyt jo kauan, ja nyt
päätin tulla ”ulos kaapista”. Kuitenkin Facessakin oon tällä
viikolla jakanut muutamia linkkejä aiheesta, niin eiköhän ihmiset
sielläkin tajua... Ajattelin jakaa tämän jutun kahteen osaan. Nyt
kirjoitan niistä omista kokemuksistani lapsettomuuden ja hoitojen
näkökulmasta. Myöhemmin kirjoitan erikseen postauksen siitä,
miksi nää asiat ovat vaikuttaneet treenaukseen, syömisiin,
bloggailuun jne. Tähän liittyy niin paljon. Mutta nyt tämän
päivän juttuun. Tästä tulee pitkä.
Mentiin naimisiin kesällä
2009.
Täytin myös tuolloin 30 vuotta. Meille oli selvää, että nyt saa
lapsi tulla. Mie en ole koskaan mitään muuta elämältä niin
paljon halunnut kuin tulla äidiksi. Se on ollut aina se suurin
tavoite ja unelma. Miulla oli kuitenkin jotenkin alusta asti
sellainen tunne, että tää ei tuu olemaan helppoa. En tiedä, mistä
se tunne kumpusi. Meni pari kuukautta, puoli vuotta... Ostettiin
pieni omakotitalo rauhalliselta alueelta. Täällä olisi hyvä
lapsen kasvaa. Raskautta ei kuulunut, joten aloitin kirjastoalan
pätevöitymisopinnot avoimessa yliopistossa. Kävin töissä. Tein
joka kuukausi ovulaatiotestejä ja kaikki näytti menevän niin kuin
pitääkin. Paitsi ettei koskaan kahta viivaa raskaustestissä. Vuosi
yrityksen aloittamisesta kului umpeen ja päätettiin, että nyt
lähdetään tutkimuksiin. Saatiin lähete sairaalan
lapsettomuuspoliklinikalle syksyllä
2010, ja ensikäynti oli
tammikuussa 2011. Siitä se rumba sitten lähti käyntiin.
2011: Ensin meillä ei pitänyt olla
suurempaa ongelmaa, kaikki verikokein otetut hormoniarvotkin olivat
viitteiden sisällä. Päätettiin aloittaa
inseminaatiolla. Ei
positiivista tulosta. Seuraava inseminaatio tehtiin lääkkeelliseen
kiertoon. Nada. Samalle keväälle tehtiin vielä yksi inseminaatio,
jonka onnistumiselle lääkäri antoi hurjat 5% mahikset. Negatulos
ei siis ollut kummoinenkaan yllätys. Tuolloin oli jo selvää, että
syksyllä otetaan järeämmät aseet käyttöön, ja aloitetaan
koeputkihoidot. Lähdimmekin ensimmäiseen koeputkihoitoon reippain
mielin. Kyllä se varmasti nyt onnistuu! Meille valittiin
hoitomuodoksi
ICSI. Miulle aloitettiin lääkitys. Ensin sammutettiin
oma hormonitoiminta yhdellä pistoksella. Muutaman viikon päästä
aloitin joka ilta pistää itseeni hormonia, jonka piti stimuloida
munasarjojani tuottamaan mahdollisimman monta munasolua. Kasvua
seurattiin ultrakäynneillä. Lääkitystä lisättiin, sillä
munasarjani eivät reagoineet niin hyvin kuin olisi toivottavaa.
Lopulta päästiin kuitenkin punktioon (munasolujen keräys ultraääniohjauksessa) saakka, josta saimme vain
kolme solua. Niistä yksi hedelmöittyi ja alkio siirrettiin
kohtuuni. Kahden viikon päästä tein negatiivisen raskaustestin.
2012: Eikun vaan heti vuodenvaihteen
jälkeen uusi yritys. Nyt heti vaan isommat annokset lääkkeitä.
Sivuvaikutukset alkoivat olla huomattavia: turposin, oli vatsakipuja,
väsyin, itkin, kiukkusin, raivosin. Samalla kävin töissä, tein
opintoja ja laihdutin. Olin ihan varma, että nyt tulee hyvä
”saalis” kun munasarjoja niin kivistää ja on huono olo. Eka
ultra jännitti silti. Järkytys se oli, kun näytti melko huonolta.
En silti ollut varautunut toisen ultran tuomioon: lääkäri päätti
keskeyttää hoidon. Ei ollut mitään järkeä lähteä punktioon
seuraavalla viikolla, koska siellä ei näkynyt kuin pari
potentiaalista solua. Kipu johtui siitä, että lääkkeet kuitenkin
turvottavat munasarjoja, kasvoi niissä munasoluja tai ei. Olin yksin
ultrassa, koska sen piti olla vain rutiinihomma. En voinut lähteä
kuitenkaan bussilla kotiin, koska romahdus oli niin suuri. Oli pakko
soittaa mies hakemaan miut sairaalalta. Se viikonloppu meni sängyn
pohjalla toipuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin rasituksesta.
Voi, onneksi en vielä tuolloin tiennyt mitä oli tulossa!
Haluttiin mahdollisimman pian lähteä
vielä uuteen yritykseen. Nyt oli kuitenkin selvää, ettei kaikki
ole niin kuin pitää, koska jättilääkeannoksista huolimatta miun
munasarjat eivät reagoineet lähellekään niin kuin pitäisi.
Päätettiin kokeilla toisenlaista hoitokaavaa ja samalla otettiin
lisää verikokeita. Eräs koe, AMH-testi, sitten kertoi sen syyn,
miksi meille ei sitä pienokaista tule. Tämä testi kertoo, mikä on
munasarjojen ”reservin” tilanne. Eli onko niitä munasoluja
siellä vielä vai joko ovat vähissä. Miun arvo oli ikäiselleni hyvin matala eikä
enää ollut aikaa hukattavaksi. Koska munasoluja on jäljellä vain
vähän, ei niitä lääkkeellisestikään saada sitten sen enempää
”luotua”. Tämä oli iso isku. Kolmekymppisenä munasarjani ovat
tilassa, johon pitäisi olla vielä matkaa jotain 15 vuotta. Mitä
mie oon tehnyt väärin? Oonko voinut aiheuttaa tämän itse
jotenkin? Hirveästi kysymyksiä ja itsesyytöksiä. Lääkärit
kyllä vakuuttelivat, että tämä tilanne on synnynnäinen, enkä
missään nimessä ole tätä itselleni aiheuttanut. En oo tehnyt
mitään väärin enkä ois voinut tehdä mitään toisin. Yritettiin
sitten mahdollisimman positiivisin mielin lähteä seuraavaan
yritykseen. Tällä kertaa en odottanut ultrakäynneillä mitään.
Niihin meneminen oli kuitenkin ihan hirveää piinaa, kun koko ajan
odotin taas tuomiota, että hoito keskeytetään. Toisella
ultrakäynnillä oli kuitenkin selvää, että siellä oli muutama
sen verran hyvännäköinen munarakkula tulossa, että punktio
kannattaa tehdä seuraavalla viikolla. Samassa ultrassa lääkäri
myös huomasi vasemmassa munanjohtimessani nestekertymän. Siitäpä
taas yksi huolenaihe lisää! Päätettiin kuitenkin katsoa tämä
hoitokierros loppuun ja sitten päättää mitä sille
nestekertymälle tehdään. Tämä hoitokierros olikin tulokseltaan
meidän parhaamme: neljä munasolua, joista peräti kolme
hedelmöittyi normaalisti. Kohtuun siirrettiin yksi huippulaatuinen
alkio ja kaksi muuta
pakastettiin myöhempää varten. Muistan
selvästi tuon päivän, se oli juuri pääsiäisen jälkeen. Aurinko
paistoi ja olin niin onnellinen! Meillä on jopa kaksi alkiota
pakkasessa! Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta...
Parin päivän päästä sairaalan
IVF-labrasta soitettiin. Siellä oli alkioiden pakastuslaitteeseen
tullut pakastusvaiheessa tekninen vika ja meidän kaksi alkiotamme
olivat joutuneet huoneenlämpöön 10 minuutiksi. Tämän vuoksi ne
piti hävittää, koska ne ei olleet enää siirtokelpoisia. Tuo oli
varmaankin elämäni kauhein puhelu. En juurikaan saanut sanaa
suustani, kun miulle kerrottiin, ettei koskaan ole käynyt vastaavaa.
Miksi sitten juuri meidän kohdalla, kun alkioiden saaminen on
muutenkin niin vaikeaa? En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, mikä
miulla oli. Makasin ja itkin. Onneksi miulla oli vapaapäivä. En
tiedä, miten oisin selviytynyt, jos oisin ollut töissä tuona
päivänä. Lääkärit olivat päättäneet, että tästä
onnettomuudesta johtuen saamme yhden ylimääräisen hoitokerran
julkisella puolella, jos tämä siirretty alkio nyt ei vauvaksi asti
kehity. No, ei kehittynyt, vaan digiraskaustesti julisti taas
kylmästi: Ei raskaana. Miun piti käydä vielä tarkastuksessa sen
munanjohtimen nestekertymän takia toukokuussa, ja sillä käynnillä
sain lähetteen laparoskopiaan, jossa vasen munanjohtimeni
poistettaisiin. Laparoskopia oli elokuun lopulla. Olin niin väsynyt
menneiden kuukausien kokemuksista, että päätettiin siirtää
seuraava ICSI-yritys vasta seuraavalle vuodelle.
|
Lapsettoman paikka. 2013. Laura Isotalo (toim.) |
2013: Tämä olisi ollut muuten
viimeinen koeputkihedelmöityksemme, mutta me siis saatiin yksi
ylimääräinen sen pakastuskatastrofin takia. Kaikki meni aika samaa
kaavaa kuin ennenkin: isot lääkeannokset, kivut, turvotukset,
henkiset oireet. Onneksi olin sentään opinnot saanut jo valmiiksi,
mutta töissä kävin. Ja samalla miulla oli se
lihastenkasvatusprojekti kiivaimmillaan, niin kuin voitte tästä
blogistakin lukea. Viime kevät oli siis todella rankka myös siksi,
koska -nyt kun ajattelen- vaadin keholtani ihan liikaa. Mutta näistä
sitten lisää siinä seuraavassa postauksessa. Punktiossa saatiin
kolme solua, joista yksi hedelmöittyi. Kun sairaalalta ei kuulunut
soittoa ennen siirtopäivää, me mentiin sinne suurin toivein.
Päästään sentään siirtoon! Perillä kuitenkin odotti taas uusi
pettymys: meidän alkiomme kehitys oli pysähtynyt juuri sinä
aamuna. Edellisenä päivänäkin se oli ollut jo vähän hidas,
mutta vasta aamulla sitten nuupahtanut lopullisesti. Vielä
päätettiin samalle keväälle tehdä meidän viimeinen yritys.
Lääkkeet taas apteekista ja piikittämään. Edelleenkään
munasarjojen reagointi ei ollut mitään parasta mahdollista, mutta
kuitenkin muutama sielä näytti olevan tulossa. Kaikki punktiot on
ollet miulle vaikeita oikean munasarjani sijainnin vuoksi. Mutta tämä
viimeinen oli pahin. Siinä oli kaksi lääkäriä ja hoitaja, sekä
tietysti mieheni pitelemässä kädestäni kiinni kuten aina.
Kipulääke meni suoneen isommalla annoksella kuin koskaan. Silti
munarakkuloita ei meinattu saada millään tyhjennettyä. Kipu oli
kamalaa. Toimenpiteen jälkeen lääkäri sanoi, että saatiin
muutama munarakkula tyhjennettyä ja toivottavasti edes yksi hyvä
solu saadaan. Tuudittauduin siihen. Kunnes labrahoitaja tuli ja sanoi
”valitettavasti ei löytynyt yhtään solua”. Katsottiin miehen
kanssa toisiamme epäuskoisina: ei yhtään? Tämän kaiken vaivan,
tuskan, toivon, rahanmenon, pettymyksen... kaiken jälkeen. Ei
yhtään? Ja tämä oli viimeinen hoitomme julkisella puolella, enää
ei meille heruisi.
Tämän jälkeen olin toukokuun vain
kotona ja toivuin. Menin töihin vasta kesäkuun puolella. Kotona olo
ja lepo tekivät hyvää. Treenimäärät alkoivat kasvaa ja tulosta
alkoi tulla. Purin näitä asioita salilla. Vuoteen ei
lapsitoiverintamalla ole nyt tapahtunut mitään. Olemme yrittäneet
toipua rankoista kokemuksista ja elää normaalia elämää niin kuin
muutkin ihmiset. Ei kahden viikon sykleissä. Ei kodin ja sairaalan
väliä kulkien. Ei sen mukaan eläen, monelta taas tänään pitää
pistää mahanahkaan mikäkin piikki. Ei jännitystä, pelkoa ja
pettymystä. Vain elämää.
En tiedä, tuleeko miusta ikinä äitiä.
Se on edelleen suurin haaveeni. Jotain toivoa on, ollaan tällä
hetkellä asiakkaina eräällä helsinkiläisellä yksityisklinikalla
ja ehkä ensi vuonna tapahtuu jotain, jos tapahtuu. Ennen sitä pitää
säästää. Ja yrittää elää normaalia elämää. Jos sitä on
olemassakaan.
Miksi kerroin tämän kaiken
TREENIblogissa? Jaksoikohan kukaan edes lukea loppuun asti... Koska
tää on osa miun elämää. Tää on asia, joka on ollut aika isossa
osassa tekemässä miusta sellaisen kuin mie nyt oon. En todellakaan
jaksa hätkähtää pienistä vastoinkäymisistä. Sen sijaan
innostun ja osaan iloita pienistäkin asioista. Silloin täytyy
iloita, kun siihen on vähänkin aihetta. Ja tosiaan miun on ollu
välillä kauheen vaikeaa kirjoittaa tänne, kun en oo voinut kertoa
asioiden oikeaa laitaa. Ehkä tää nyt helpottaa kirjoitusjumia ja
jaksaisin taas treenijuttujakin jakaa.
Vielä kuitenkin tulee toinen
osa tätä samaa asiaa, näkökulmana siis treenit ja kaikki siihen
liittyvä. En tiiä, ymmärtääkö minua kukaan treeniblogini
lukija. Ei kukaan voikaan, joka ei ole kokenut samaa. Enkä mie
todellakaan hae tällä kirjoituksella huomiota tai sääliä.
Halusin vaan ”tulla kaapista”. Koska tämä asia on tärkeä ja
ansaitsee isompaakin huomiota yhteiskunnassamme. Enkä puhu siis
itsestäni, vaan meistä tahattomasti lapsettomista yleensä. Meitä
on nimittäin aika paljon!
Oon tänä keväänä kirjoitellut enemmän toiseen blogiini, jonka oon aloittanut syksyllä 2011. Siellä on koko lapsettomuushistoriamme monessa, monessa postauksessa kirjoitettuna. Jos joku haluaa lukea sitä, saa miulta blogin osoitteen. En halua sitä tänne kuitenkaan suoraan linkata, koska siellä on aika rajujakin tekstejä vaikeilta ajoilta. Harkinnan mukaan voin blogin osoitteen kuitenkin antaa.
Kiitos jos jaksoit lukea <3
|
Kuva eiliseltä lapsettomien lauantailta. Ostin
vaaleanpunaisen ruusukimpun ja sytytin kynttilän
sille omalle muruselle, jota meillä vielä odotetaan |