Aina voi tehdä jotain muuta???

Nyt on draivi päällä. Hinku ois päästä salille treenaamaan kunnolla, mutta pakko jarrutella tämän käsi-hartiaseudun takia. Oon nyt käynyt viikon aikana kaksi kertaa siellä fysioterapeutilla teippauttamassa tämän hartian ja tänään oli toisen fysioterapian vuoro. Miulla on myös selkä juminut nyt, kun tuota oikean olkapään asentoa korjataan. Pari yötä on senkin takia mennyt huonosti, kun sattuu selkään. Tänään sitten vähän myös käsiteltiin tuota alaselkää ja kyllä se tuntui auttavan. Uusia teippejä ei nyt laitettu, kun miun iho nyt punoittaa ja on vähän röpelöinen tuosta teippien kohdalta. Kutiseekin vähän. Saa nyt rauhoittua ja varmaan maanantaina laitetaan taas teippiin. Onneksi tällä hetkellä oon niin kiinni tässä liikunnanhimossa, että nyt kelpaa muukin liikunta kuin pelkkä salitreeni. Vaikka kyllähän se sali ois se mitä mieluiten tekisin, mut kun pitää himmata niin pitää himmata.

Lenkille lauantaiaamuna

Kyllähän mie olen jo pitkään miettinyt sitä (ja kirjoittanutkin siitä), miten paljon voi kroppaan vaikuttaa päänsisällä tapahtuvat jutut. Siitä olikin puhetta fysioterapeutin kanssa ja kyllä mie vähän yllätyinkin siitä, miten paljon ne oikeasti voikin vaikuttaa. Oonkin aika varma siitä, että miun tämänhetkinen tilanne on osittain siitä johtuvaa. Kun ei ole henkinen hyvinvointi ollut parasta mahdollista, niin se vaikuttaa kehoonkin. Miun kohdalla varmaankin suoraan ja epäsuoraan. Epäsuoraan siksi, kun miulla on vaan tapana purkaa oloja siihen turhankin kovaan treeniin ja sitten ei kroppa kestä. Tänään sain itseni pakotetuksi lepopäivän viettoon, vaikka hirveesti teki mieli lähteä juoksemaan töiden jälkeen. Nyt kuitenkin järki voitti, kun kuulostelin jalkoja, jotka kuitenkin kaipaavat lepopäivää maanantaisen jalkatreenin ja eilisen combatin jäljiltä. Ja kun sitä pyöräilyä nyt tulee vielä päälle. Juoksulenkin sijaan oon sitten ottanut iisisti ja laittanut ruokaa. Oon myös suunnitellut tulevaa viikonloppua, josta tulee varmasti mahtava! Ollaan menossa mökkeilemään miun kolmen rakkaan ystävän kanssa. Siitä tuleekin sitten muutama treenitön päivä vähän niinkuin pakosti, ja se tulee varmasti tosi hyvään paikkaan. Ystäväterapia on parasta terapiaa <3

Jännä muuten huomata, miten mie tosiaan aina palaan tähän samaan teemaan kropan ja mielen symbioosista. Viimeksi kirjoitin helmikuussa ennen kuin se blogijumi iski. Silloin olinkin ihan pihalla, että mitä miun pitäis tälle kropalleni tehdä. Kun sitä painoa oli tullut läskinä ja sitten lisäksi vielä turvotuksina. Silti halusin jatkaa lihaksenkasvatusta. Nyt on taas kelkka kääntynyt olosuhteuden pakosta ja fokus on siinä, että saisin tätä rasvaa pois. Vaikka oma tahto sanoo, että kovaa treeniä ja lihakset kasvuun, niin järki ja peilikuva sanoo, että nyt ei voi tehdä sitä treeniä niin kuin haluis. Ja treenimotivaatio pitäs saada pysymään yllä samalla.

Minua on suorastaan välillä ärsyttänyt, kun ihmiset sanoo, että et vaan nyt tee salia vaan keskityt aerobisiin juttuihin. Ensinnäkin: kyllähän mie voin vetää jalkatreenit täysillä. Lukuunottamatta sellaisia, joissa tulee hartioille painoa (sattuu olkapäähän). Massaliikkeistä pois jää siis kyykyt. Mutta prässikin on oikein hyvä ja siinä onkin alkanut tulla taas vähän kehitystä. Kohta ollaan jo takas viime kevään prässipainoissa :) En voi myöskään SJMV:a tehdä, kun se rasittaa koko kättä liikaa. Sitten vaan kunnon pakaraliikkeet taljassa. Kyllä niilläkin saa kunnon tuntumaa aikaan, uskokaa pois, kun vaan laittaa tarpeeksi painoa. Mutta niin, että jaksaa viedä sen liikkeen kunnolla alusta loppuun asti. Toiseksi: voin tehdä yläkroppaakin, vaikka se onkin nyt aika haasteellista. Pitää vaan nyt oikeesti yrittää malttaa tehdä vain se, mikä ei tunnu vielä pahalta ja yrittää olla hermostumatta salilla pikkupainojen kanssa. Ja kolmanneksi: kyllä, voin todellakin tehdä muutakin kuin salia. Esim. oon alkanut taas tykätä juoksusta ja haluun kehittyä siinäkin. Myös combat on taas tullut viikko-ohjelmaani jäädäkseen. Mutta: salitreeni nyt vaan sattuu olemaan miulle se laji, josta eniten nautin. Siitä on tullut miulle rakas harrastus eikä sitä voi korvata millään juoksulenkeillä tai muulla. Mie vaan rakastan sitä tunnetta, kun jaksaa nostaa vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Ja tuntee lihaksessa sen mielettömän poltteen. Ja niin, näkee myös peilissä sen muutoksen. Jos joku kokee intohimokseen vaikkapa juoksun tai jalkapallon, niin ei se hänellekään varmasti helppo paikka ole, jos ei pysty tekemään sitä kunnolla loukkaantumisen tai jonkun muun syyn takia. Kyllä miusta sama pätee salitreeniinkin, mutta jotenkin tuntuu, että ihmiset ei sitä oikein tajua. Salin siis voi korvata aina jollain muulla. Ei se ihan niin mene. Ja siksi ärsyttää kun sanotaan: ainahan sie voit tehdä jotain muuta. Mutta terveys ensin. Niin on pakko ajatella, vaikka kuinka kirpaisee.

Mitä kuuluu? Mikä kunto?

Ihan ensin haluan kiittää teitä kaikkia ihania ihmisiä, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni <3 Ihan oikeasti sen jälkeen tuntui, kuin olisi kivi pudonnut sydämeltä. Helpotti suoltaa tuo kaikki ulos yhdessä postauksessa. Sain itekin vähän taas perspektiiviä siihen, että mitä hittoo oikeesti on tapahtunut tässä viime vuosien aikana. Kyynelsilmin luin ihania, kannustavia kommenttejanne ja miulle tuli niistä niin hyvä mieli. KIITOS! :)

Vielä en kirjoita sitä toista osiota, vaan nyt haluan purkaa tämän hetken treenikuntoa, ja kuntoa muutenkin. Mitenhän monta asioiden purkauspostausta miulla onkaan vielä tulossa! :D

Tämän päivän "kunto"

Kuten kuvakin kertoo, ja vielä enemmän muutama tämän viikon maanantaina otettu treenikuva, joita seuraa alempana, kunto ei ole todellakaan mikään hyvä. Miun paino pomppasi tässä viimeisen puolen vuoden aikana sellaiset 10 kiloa ylöspäin. Ja ei, se ei todellakaan ole lihasta, vaan sitä ihteään. L-ä-s-k-i-ä. Ja kuten tuosta kuvasta myös näkyy, oikea yläraaja ei edelleenkään voi hyvin. Niin. Kun se käsi alkoi syksyllä oireilla, on treenit ja syömiset menneet vähän niin ja näin. Tykkäsin ihan hirveästi tehdä Bunkkeritreeniä, mutta ei tuolla kipuilevalla kädellä sitä voinut enää jatkaa. Pitkään olin hukassa. En tiennyt, mitä nyt voin tehdä ja mitä en. Kevyt treenaus ei vaan innosta. Sitten se salillemeno jäi usein tekemättä kokonaan. Makea maistui. Lohtusyömistä pahimmillaan. Vaatteet alkoi kiristää. Peilistä katsoi, ja katsoo edelleen, henkilö joka ei miellytä silmääni.

Tiistai-aamuna töissä peilistä katsoi läpimärkä
työmatkapyöräilijä

Olen kuitenkin nyt aloittanut muutaman viikon ajan käydä kolme kertaa salilla sellaisella ohjelmalla, joka ei kauheasti aiheuta kipuja. Selkä-olkapääpäivä on haastavin. Samoin rinta. Oon aloittanut myös työmatkapyöräilyn, ja kun kuljen sen 6 km/suunta tällä hetkellä 17-18 minuutissa, niin se ei ole todellakaan mitään sunnuntaipyöräilyä. Ihan tietoisesti pyrin maksimoimaan senkin liikunnan hyödyn kalorinkulutukselle suotuisaksi. Ulkolenkit voin taas ottaa ohjelmaan, kun miun pahin siitepölyaika alkaa olla lopuillaan eivätkä kadutkaan enää pölise. Combattiin menen kun pääsen. Nyt on ensisijainen tavoite rasvanpoltossa, ja siksi pidän tällä hetkellä n. 400 kcalin vajetta viikolla. Viikonloppuna sallin yhden päivän, jolloin saa mennä yli. Nimittäin miulla on melkein koko ajan nälkä ja miusta siis yksi "tankkauspäivä" on siksikin paikallaan. Kadonneet lihaksethan minnuu myös harmittaa niin vietävästi!

Nuo kaksi rintaliikettä on tällä hetkellä ainoat, mitä voin kivun rajoissa tehdä. Kaikki työntävät on poissa pelistä. Kipu tuntuu hauiksen yläosassa, mutta mikä mielenkiintoista, hauisliikkeissä sitä ei juurikaan tunnu.

Ja mie oon nyt niin turhautunut ja kyllästynyt tähän tilanteeseen, että soitin viime viikolla yksityiselle fysioterapiaklinikalle ja varasin ajan OMT-fysioterapeutilta. OMT on lyhenne sanoista ortopedinen manuaalinen terapia. Kävin keskiviikkona ensimmäisen kerran siellä ja tutkimusten jälkeen sain kuulla, että miulla on yläkropan lihaskalvot kireällä (tai jotenkin niin se meni). Oikea olkapää on myös liikaa eteenpäin suuntautunut, mikä ei miulle sinänsä mikään uusi tieto ollut. Kyllä se lihaskalvojen käsittely teki kipeää, vaikken mie tainnut siellä pahemmin ulistakaan. Miulla on korkea kipukynnys ja aika paljon saa sattua, että älähdän. Lopuksi fysioterapeutti teippasi miun hartian asentoa korjaavasti, ja tänään kävin siellä vaihdattamassa uuden teippauksen. Lisäksi sain pari harjoitetta, mitä pitää tehdä. Seuraava fysioterapia onkin sitten jo ensi keskiviikkona, eli ainakin kerran vielä sinne menen. Fyssari kyllä oli luottavainen sen suhteen, että tää miun käsi pitäis saada kuntoon. Ja pakko sanoa, että heti ekan kerran jälkeen lihasjännitys väheni huomattavasti ja hartia rentoutui.

Torstai-aamu muutaman tunnin yöunen
ja jalkareenin jälkeen. Tämmönen teippaus.

Sain luvan tänään mennä treenaamaan selkää ja olkapäitä, mutta ohje oli, että kevyesti. No mie menin, kevyesti. Ja tulin vaan vihaisena kotiin. Ei se oo vaan niin helppoo heilutella semmosia painoja, joilla ei tule tuntumaa. Kun treenatessa ei tule edes hiki. Samalla kuitenkin tein huomioita tämän käden tuntemuksista ja kirjoitin ne treenivihkoonkin ylös. Ajattelin ottaa sen mukaan keskiviikkona, jos niistä olis jotain hyötyä hoidon kannalta. Mie nimittäin huomasin, että oikea olkavarsi ei edes ota vastaan sitä treeniä oikeastaan ollenkaan. Ei ole oikeastaan minkäänlaista tuntumaa. Paitsi väsymys. Siinä missä vasemmassa olkapäässä ja käsivarressa kuitenkin edes jotain tuntuu sillä pienelläkin puntilla, niin oikeassa ei juuri mitään. Vain voimattomuutta. Ja sitten siinä hauiksen yläpäässä sitä kipua välillä. Isommilla painoilla juntatessa en oikeastaan tätä huomiota edes tehnyt. Nyt oikein kunnolla kuuntelin ja tarkkailin, mitä siellä lihaksissa tapahtuu ja tulos oli, että oikea oli ihan saamaton. Se hyöty tästä kevyestä treenistä tietysti oli, vaikka päällimmäiseksi jäi ärsytys ja turhautuminen.

Mutta nyt loppuu tämänkertainen purkaus, pitänee yrittää mennä nukkumaan, jotta  jaksaa huomenaamulla nousta lenkille ennen töihinmenoa. Viikonloppuja!

Ei äiti vielä tänäänkään

                                                                  Heipä hei pitkästä aikaa!

Blogijumi on vaivannut jo useamman kuukauden. Yksi syy sille on ollut asia, josta en ole koskaan kirjoittanut tähän blogiin. Useasti olen ollut vähällä kirjoittaa kun on ollut vaikeaa, mutta en ole uskaltanut. Koska oon täällä omalla naamallani. Mutta tää asia on niin olennainen osa nykyistä minää ja tää elämäntilanne nyt on ja pysyy, ainakin toistaiseksi. Ja tämä vaikuttaa niin moneen asiaan. Eikä vähiten treeneihin, fyysiseen ja varsinkin psyykkiseen oloon. On ollut aika vaikeaa olla hiljaa täällä blogissa siitä, koska oikeesti oon todella avoin ihminen enkä tykkää yhtään, jos joudun salailemaan oikeita fiiliksiäni. Ja selitellä treenitaukoja ja muita, ”kun oon ollu kipeenä ja kauheen väsynyt”. Tottahan nuokin on olleet, mutta usein niihin on ollut tietty syy: lapsettomuus ja lapsettomuushoidot.

Eve kirjoitti eilen, lapsettomien lauantaina, koskettavan tarinan lapsettoman ihmisen kokemuksista. Kiitos Eve! Tuolla tarinalla rohkaisit minua kertomaan oman tarinani. Oman kokemukseni. Oon tätä tosiaan miettinyt jo kauan, ja nyt päätin tulla ”ulos kaapista”. Kuitenkin Facessakin oon tällä viikolla jakanut muutamia linkkejä aiheesta, niin eiköhän ihmiset sielläkin tajua... Ajattelin jakaa tämän jutun kahteen osaan. Nyt kirjoitan niistä omista kokemuksistani lapsettomuuden ja hoitojen näkökulmasta. Myöhemmin kirjoitan erikseen postauksen siitä, miksi nää asiat ovat vaikuttaneet treenaukseen, syömisiin, bloggailuun jne. Tähän liittyy niin paljon. Mutta nyt tämän päivän juttuun. Tästä tulee pitkä.

Mentiin naimisiin kesällä 2009. Täytin myös tuolloin 30 vuotta. Meille oli selvää, että nyt saa lapsi tulla. Mie en ole koskaan mitään muuta elämältä niin paljon halunnut kuin tulla äidiksi. Se on ollut aina se suurin tavoite ja unelma. Miulla oli kuitenkin jotenkin alusta asti sellainen tunne, että tää ei tuu olemaan helppoa. En tiedä, mistä se tunne kumpusi. Meni pari kuukautta, puoli vuotta... Ostettiin pieni omakotitalo rauhalliselta alueelta. Täällä olisi hyvä lapsen kasvaa. Raskautta ei kuulunut, joten aloitin kirjastoalan pätevöitymisopinnot avoimessa yliopistossa. Kävin töissä. Tein joka kuukausi ovulaatiotestejä ja kaikki näytti menevän niin kuin pitääkin. Paitsi ettei koskaan kahta viivaa raskaustestissä. Vuosi yrityksen aloittamisesta kului umpeen ja päätettiin, että nyt lähdetään tutkimuksiin. Saatiin lähete sairaalan lapsettomuuspoliklinikalle syksyllä 2010, ja ensikäynti oli tammikuussa 2011. Siitä se rumba sitten lähti käyntiin.

2011: Ensin meillä ei pitänyt olla suurempaa ongelmaa, kaikki verikokein otetut hormoniarvotkin olivat viitteiden sisällä. Päätettiin aloittaa inseminaatiolla. Ei positiivista tulosta. Seuraava inseminaatio tehtiin lääkkeelliseen kiertoon. Nada. Samalle keväälle tehtiin vielä yksi inseminaatio, jonka onnistumiselle lääkäri antoi hurjat 5% mahikset. Negatulos ei siis ollut kummoinenkaan yllätys. Tuolloin oli jo selvää, että syksyllä otetaan järeämmät aseet käyttöön, ja aloitetaan koeputkihoidot. Lähdimmekin ensimmäiseen koeputkihoitoon reippain mielin. Kyllä se varmasti nyt onnistuu! Meille valittiin hoitomuodoksi ICSI. Miulle aloitettiin lääkitys. Ensin sammutettiin oma hormonitoiminta yhdellä pistoksella. Muutaman viikon päästä aloitin joka ilta pistää itseeni hormonia, jonka piti stimuloida munasarjojani tuottamaan mahdollisimman monta munasolua. Kasvua seurattiin ultrakäynneillä. Lääkitystä lisättiin, sillä munasarjani eivät reagoineet niin hyvin kuin olisi toivottavaa. Lopulta päästiin kuitenkin punktioon (munasolujen keräys ultraääniohjauksessa) saakka, josta saimme vain kolme solua. Niistä yksi hedelmöittyi ja alkio siirrettiin kohtuuni. Kahden viikon päästä tein negatiivisen raskaustestin.

2012: Eikun vaan heti vuodenvaihteen jälkeen uusi yritys. Nyt heti vaan isommat annokset lääkkeitä. Sivuvaikutukset alkoivat olla huomattavia: turposin, oli vatsakipuja, väsyin, itkin, kiukkusin, raivosin. Samalla kävin töissä, tein opintoja ja laihdutin. Olin ihan varma, että nyt tulee hyvä ”saalis” kun munasarjoja niin kivistää ja on huono olo. Eka ultra jännitti silti. Järkytys se oli, kun näytti melko huonolta. En silti ollut varautunut toisen ultran tuomioon: lääkäri päätti keskeyttää hoidon. Ei ollut mitään järkeä lähteä punktioon seuraavalla viikolla, koska siellä ei näkynyt kuin pari potentiaalista solua. Kipu johtui siitä, että lääkkeet kuitenkin turvottavat munasarjoja, kasvoi niissä munasoluja tai ei. Olin yksin ultrassa, koska sen piti olla vain rutiinihomma. En voinut lähteä kuitenkaan bussilla kotiin, koska romahdus oli niin suuri. Oli pakko soittaa mies hakemaan miut sairaalalta. Se viikonloppu meni sängyn pohjalla toipuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin rasituksesta. Voi, onneksi en vielä tuolloin tiennyt mitä oli tulossa!

Haluttiin mahdollisimman pian lähteä vielä uuteen yritykseen. Nyt oli kuitenkin selvää, ettei kaikki ole niin kuin pitää, koska jättilääkeannoksista huolimatta miun munasarjat eivät reagoineet lähellekään niin kuin pitäisi. Päätettiin kokeilla toisenlaista hoitokaavaa ja samalla otettiin lisää verikokeita. Eräs koe, AMH-testi, sitten kertoi sen syyn, miksi meille ei sitä pienokaista tule. Tämä testi kertoo, mikä on munasarjojen ”reservin” tilanne. Eli onko niitä munasoluja siellä vielä vai joko ovat vähissä. Miun arvo oli ikäiselleni hyvin matala eikä enää ollut aikaa hukattavaksi. Koska munasoluja on jäljellä vain vähän, ei niitä lääkkeellisestikään saada sitten sen enempää ”luotua”. Tämä oli iso isku. Kolmekymppisenä munasarjani ovat tilassa, johon pitäisi olla vielä matkaa jotain 15 vuotta. Mitä mie oon tehnyt väärin? Oonko voinut aiheuttaa tämän itse jotenkin? Hirveästi kysymyksiä ja itsesyytöksiä. Lääkärit kyllä vakuuttelivat, että tämä tilanne on synnynnäinen, enkä missään nimessä ole tätä itselleni aiheuttanut. En oo tehnyt mitään väärin enkä ois voinut tehdä mitään toisin. Yritettiin sitten mahdollisimman positiivisin mielin lähteä seuraavaan yritykseen. Tällä kertaa en odottanut ultrakäynneillä mitään. Niihin meneminen oli kuitenkin ihan hirveää piinaa, kun koko ajan odotin taas tuomiota, että hoito keskeytetään. Toisella ultrakäynnillä oli kuitenkin selvää, että siellä oli muutama sen verran hyvännäköinen munarakkula tulossa, että punktio kannattaa tehdä seuraavalla viikolla. Samassa ultrassa lääkäri myös huomasi vasemmassa munanjohtimessani nestekertymän. Siitäpä taas yksi huolenaihe lisää! Päätettiin kuitenkin katsoa tämä hoitokierros loppuun ja sitten päättää mitä sille nestekertymälle tehdään. Tämä hoitokierros olikin tulokseltaan meidän parhaamme: neljä munasolua, joista peräti kolme hedelmöittyi normaalisti. Kohtuun siirrettiin yksi huippulaatuinen alkio ja kaksi muuta pakastettiin myöhempää varten. Muistan selvästi tuon päivän, se oli juuri pääsiäisen jälkeen. Aurinko paistoi ja olin niin onnellinen! Meillä on jopa kaksi alkiota pakkasessa! Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta...

Parin päivän päästä sairaalan IVF-labrasta soitettiin. Siellä oli alkioiden pakastuslaitteeseen tullut pakastusvaiheessa tekninen vika ja meidän kaksi alkiotamme olivat joutuneet huoneenlämpöön 10 minuutiksi. Tämän vuoksi ne piti hävittää, koska ne ei olleet enää siirtokelpoisia. Tuo oli varmaankin elämäni kauhein puhelu. En juurikaan saanut sanaa suustani, kun miulle kerrottiin, ettei koskaan ole käynyt vastaavaa. Miksi sitten juuri meidän kohdalla, kun alkioiden saaminen on muutenkin niin vaikeaa? En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, mikä miulla oli. Makasin ja itkin. Onneksi miulla oli vapaapäivä. En tiedä, miten oisin selviytynyt, jos oisin ollut töissä tuona päivänä. Lääkärit olivat päättäneet, että tästä onnettomuudesta johtuen saamme yhden ylimääräisen hoitokerran julkisella puolella, jos tämä siirretty alkio nyt ei vauvaksi asti kehity. No, ei kehittynyt, vaan digiraskaustesti julisti taas kylmästi: Ei raskaana. Miun piti käydä vielä tarkastuksessa sen munanjohtimen nestekertymän takia toukokuussa, ja sillä käynnillä sain lähetteen laparoskopiaan, jossa vasen munanjohtimeni poistettaisiin. Laparoskopia oli elokuun lopulla. Olin niin väsynyt menneiden kuukausien kokemuksista, että päätettiin siirtää seuraava ICSI-yritys vasta seuraavalle vuodelle.

 

Lapsettoman paikka. 2013. Laura Isotalo (toim.)

2013: Tämä olisi ollut muuten viimeinen koeputkihedelmöityksemme, mutta me siis saatiin yksi ylimääräinen sen pakastuskatastrofin takia. Kaikki meni aika samaa kaavaa kuin ennenkin: isot lääkeannokset, kivut, turvotukset, henkiset oireet. Onneksi olin sentään opinnot saanut jo valmiiksi, mutta töissä kävin. Ja samalla miulla oli se lihastenkasvatusprojekti kiivaimmillaan, niin kuin voitte tästä blogistakin lukea. Viime kevät oli siis todella rankka myös siksi, koska -nyt kun ajattelen- vaadin keholtani ihan liikaa. Mutta näistä sitten lisää siinä seuraavassa postauksessa. Punktiossa saatiin kolme solua, joista yksi hedelmöittyi. Kun sairaalalta ei kuulunut soittoa ennen siirtopäivää, me mentiin sinne suurin toivein. Päästään sentään siirtoon! Perillä kuitenkin odotti taas uusi pettymys: meidän alkiomme kehitys oli pysähtynyt juuri sinä aamuna. Edellisenä päivänäkin se oli ollut jo vähän hidas, mutta vasta aamulla sitten nuupahtanut lopullisesti. Vielä päätettiin samalle keväälle tehdä meidän viimeinen yritys. Lääkkeet taas apteekista ja piikittämään. Edelleenkään munasarjojen reagointi ei ollut mitään parasta mahdollista, mutta kuitenkin muutama sielä näytti olevan tulossa. Kaikki punktiot on ollet miulle vaikeita oikean munasarjani sijainnin vuoksi. Mutta tämä viimeinen oli pahin. Siinä oli kaksi lääkäriä ja hoitaja, sekä tietysti mieheni pitelemässä kädestäni kiinni kuten aina. Kipulääke meni suoneen isommalla annoksella kuin koskaan. Silti munarakkuloita ei meinattu saada millään tyhjennettyä. Kipu oli kamalaa. Toimenpiteen jälkeen lääkäri sanoi, että saatiin muutama munarakkula tyhjennettyä ja toivottavasti edes yksi hyvä solu saadaan. Tuudittauduin siihen. Kunnes labrahoitaja tuli ja sanoi ”valitettavasti ei löytynyt yhtään solua”. Katsottiin miehen kanssa toisiamme epäuskoisina: ei yhtään? Tämän kaiken vaivan, tuskan, toivon, rahanmenon, pettymyksen... kaiken jälkeen. Ei yhtään? Ja tämä oli viimeinen hoitomme julkisella puolella, enää ei meille heruisi.

Tämän jälkeen olin toukokuun vain kotona ja toivuin. Menin töihin vasta kesäkuun puolella. Kotona olo ja lepo tekivät hyvää. Treenimäärät alkoivat kasvaa ja tulosta alkoi tulla. Purin näitä asioita salilla. Vuoteen ei lapsitoiverintamalla ole nyt tapahtunut mitään. Olemme yrittäneet toipua rankoista kokemuksista ja elää normaalia elämää niin kuin muutkin ihmiset. Ei kahden viikon sykleissä. Ei kodin ja sairaalan väliä kulkien. Ei sen mukaan eläen, monelta taas tänään pitää pistää mahanahkaan mikäkin piikki. Ei jännitystä, pelkoa ja pettymystä. Vain elämää.

En tiedä, tuleeko miusta ikinä äitiä. Se on edelleen suurin haaveeni. Jotain toivoa on, ollaan tällä hetkellä asiakkaina eräällä helsinkiläisellä yksityisklinikalla ja ehkä ensi vuonna tapahtuu jotain, jos tapahtuu. Ennen sitä pitää säästää. Ja yrittää elää normaalia elämää. Jos sitä on olemassakaan.

Miksi kerroin tämän kaiken TREENIblogissa? Jaksoikohan kukaan edes lukea loppuun asti... Koska tää on osa miun elämää. Tää on asia, joka on ollut aika isossa osassa tekemässä miusta sellaisen kuin mie nyt oon. En todellakaan jaksa hätkähtää pienistä vastoinkäymisistä. Sen sijaan innostun ja osaan iloita pienistäkin asioista. Silloin täytyy iloita, kun siihen on vähänkin aihetta. Ja tosiaan miun on ollu välillä kauheen vaikeaa kirjoittaa tänne, kun en oo voinut kertoa asioiden oikeaa laitaa. Ehkä tää nyt helpottaa kirjoitusjumia ja jaksaisin taas treenijuttujakin jakaa.

Vielä kuitenkin tulee toinen osa tätä samaa asiaa, näkökulmana siis treenit ja kaikki siihen liittyvä. En tiiä, ymmärtääkö minua kukaan treeniblogini lukija. Ei kukaan voikaan, joka ei ole kokenut samaa. Enkä mie todellakaan hae tällä kirjoituksella huomiota tai sääliä. Halusin vaan ”tulla kaapista”. Koska tämä asia on tärkeä ja ansaitsee isompaakin huomiota yhteiskunnassamme. Enkä puhu siis itsestäni, vaan meistä tahattomasti lapsettomista yleensä. Meitä on nimittäin aika paljon!

Oon tänä keväänä kirjoitellut enemmän toiseen blogiini, jonka oon aloittanut syksyllä 2011. Siellä on koko lapsettomuushistoriamme monessa, monessa postauksessa kirjoitettuna. Jos joku haluaa lukea sitä, saa miulta blogin osoitteen. En halua sitä tänne kuitenkaan suoraan linkata, koska siellä on aika rajujakin tekstejä vaikeilta ajoilta. Harkinnan mukaan voin blogin osoitteen kuitenkin antaa.

Kiitos jos jaksoit lukea <3

 

Kuva eiliseltä lapsettomien lauantailta. Ostin
vaaleanpunaisen ruusukimpun ja sytytin kynttilän
sille omalle muruselle, jota meillä vielä odotetaan