Voimaa yhteistreeneistä!

Ohops. Kylläpäs tuo miun edellinen postaus oli jotenkin melko negatiivissävytteinen. Heh, ihan kuin kehonkuvan muutoksesta aiheutuvat henkiset muutokset ois pelkästään negatiivisia. No, oikeastihan asia ei tietenkään ole niin. Tottakai pääosin laihtumisen aiheuttamat psyykkiset vaikutukset ovat olleet ihan positiivisia ainakin miulla. On helpompi olla fyysisesti, joten vaikuttaahan se henkiseenkin oloon. Täytyy kuitenkin muistaa, että ihminen kropan sisällä on sama, näytti se vaaka sitten kolme- tai kaksinumeroisia lukuja. Ja usein sille on syy, miksi paino on päässyt kertymään niin suureksi ja se syy on monesti siellä henkisellä puolella. Tämä on hyvä muistaa niiden, jotka vaahtoavat, että "eikun vaan takapuoli ylös sieltä sohvalta ja liikkeelle". Ei se ole niin helppoa, ei todellakaan. Ja kun sen suurimman painonpudotustyön on tehnyt, siitä se kova työ vasta alkaa. Se painonhallinta, joka kestää läpi elämän. Kokonaistilanne on kuitenkin plussan puolella, todellakin!

Sunnuntaina reippaana joulumarkkinoille lähdössä. Luntakin tuli! :)

Mutta nyt miun piti kirjoittaa siitä, miten treeni vaikuttaa miun mieleen. Varsinkin treeni, jonka pääsee tekemään yhdessä. Mie oon viime aikoina useimmiten treenannut ihan yksin. Aiemmin eniten oon treenannut Pian kanssa, mutta kun miun tämä treenivuosi on mennyt niin penkin alle, niin eihän niistä yhteistreeneistäkään ole tullut sitten oikein mitään. Toista se oli vielä viime vuonna... Kaikkein kivointa on tehdä samaa treeniä ja mie en pysty tekemään bunkkeritreeniä enää, vaikka niin siitä tykkäsinkin. Se on vaan ihan liian rankka miun yläkropalle. Tänä vuonna on ollut myös pitkiä kausia, jolloin en ole voinut treenata ollenkaan, joten kimppatreenitkin ovat siis jääneet.


Pian kanssa treenin jälkeen viime tammikuussa <3


Mutta eiköhän me vielä yhdessäkin salille päästä! Nyt viimeisten viikkojen aikana oon sitten saanut toisen treenikamun. Nimittäin miun oman miehen! <3 Me ei olla oikeestaan ikinä treenattu yhdessä, sillä hän käy toisella salilla. Sellaisella työpaikkaan liittyvällä, joka tulee hänelle ylivoimaisesti niin edulliseksi, ettei kannata lähteä mihinkään kuntosalijäsenyyksiin mukaan. Nyt kuitenkin mieheni otti Viilinkiin saldokortin, jolla pääsee yksittäisiä kertoja treenaamaan miun kanssa :) Nyt on pari kertaa tehty jalkatreenit yhdessä ja eilen treenattiin selkää. Ja oon ollut niin onnellinen näistä treeneistä! Miun sali-itsetunto on ollut ihan pohjamudissa ja nämä kimppatreenit on kyllä auttaneet vähän kohottamaan sitä. Kun mukana on ihminen, joka oikeasti näkee miusta mitä mie jaksan ja uskaltaa sanoa suoraan, niin tekeehän se hyvää. Oon lisäksi saanut sellaisia vinkkejä, jotka on auttaneet parantamaan treenejä yksinkin. Jalkatreeneissä miun mies heti sanoi, että teen liian pienillä painoilla. Uskalsin sitten hänen tukemanaan lisätä niitä ja kun toinen tsemppasi vieressä ja vakuutti auttavansa jos tarvitsee, niin kyllähän ne raskaammatkin painot nousivat :)

Jopa miun ikuinen inhokki hack-kyykky on nyt alkanut tuntua sopivammalta kun oon saanut sellaisia neuvoja, jotka auttaa sen tekemisessä. Enhän mie sitä edelleenkään rakasta, mutta kävin tänään sitä tekemässä jopa yksin, kun kävin aamutreenillä jumppaamassa jalat. Ja eilinen selkätreeni meni perille. Oon aina valittanut, että miulle se selkä on kaikkein vaikein. Sinne on vaikein saada tuntumaa jo treenin aikana ja hyvin harvoin se tuntuu missään seuraavana päivänä. Eilisen treenin jälkeen miun latsit ja takaolkapäät tuntui siltä, kun niitä ois murjottu jollain lihanuijalla ;D Ja tänään koko selkä on kyllä ollut yhtä tuntumaa! Saunanpesu menikin palauttelusta, kun siinä jynssätessä tuntui lihaksissa niin. Ja onhan se tietysti muutenkin kivaa, kun oman rakkaan kanssa pääsee tekemään yhdessä jotain sellaista, mistä kumpikin tykkää ja josta kumpikin tietää jotain. Kyllä miekin osasin jotain vinkkejä miun miehelle nimittäin kertoa. Kotona oli sitten kiva kerrata yhteistä treeniä. Kun yleensä se menee niin, että kumpikin vaan kertaa omaansa ja kuuntelee mitä toinen on tehnyt. Kiva on tietää, että näitä treenejä miehen kanssa on tulossa jatkossakin <3

Yhteistreenit tekee siis mielelle hyvää. Kun toinen on tukemassa, tsemppaamassa ja antamassa vinkkejä, niin auttaahan se! Mutta kyllä se treenaaminen ylipäänsä auttaa kohottamaan mieltä. Se on huomattu tämän vuoden aikana, kun kroppa ei ole kestänyt kunnon treenejä ja taukojakin on tullut. Tällä hetkellä oon siis melko tyytymätön kroppaani, koska tulokset on menneet alaspäin ja paino ylöspäin. Tänä aamuna suutuin oikeasti itselleni kunnolla, sillä paino oli noussut lyhyessä ajassa kolme kiloa. Täytyy vaan muistuttaa itselleen, että osittain se johtuu tästä hormonilääkityksestä mikä miulla nyt on päällä. Se turvottaa ja aiheuttaa painonnousua. Mutta tottakai on tässä omaa syytäkin.

Tänä aamuna salilla ei paljon naurattanut
kun katsoin peiliin. Aamun vaakalukemakin
sapetti.

Kyllä se vaan silti auttoi, kun menin sinne salille vetämään treenin. Ja osasin olla jopa ihan ylpeä itsestäni kun sain sinne prässiinkin enemmän painoa kuin pitkään aikaan. Kun uskalsin yrittää. Kun tiesin, että ei ole pakko tehdä ihan äärimmäisyyksiin vaan se riittää, että itse tietää tehneensä niin kovaa kuin nyt pystyy. Mie kilpailen vain ja ainoastaan oman itseni kanssa, en kenenkään muun. Ja nää ulkoiset seikat nyt vaan on tällä hetkellä mitä on. Voin mie silti mennä salille ja tehdä hyvän treenin. Se jos mikä auttaa nyt näihin heilahteleviin hormonihirviömielialoihin :D Kun muistan nyt vaan päällimmäisenä pitää oman jaksamisen. Niin henkisen kuin fyysisenkin.

Treeninjälkeisessä peilikuvassa vähän iloisempana :)

Treenin jälkeen olikin sitten ihan älyttömän hyvä mieli ja olo. Ja tämä on se syy, miksi mie treenaan. Että saisin hyvää oloa. Tottakai myös tulokset merkkaa ja haluan pysyä kunnossa ja kehittyä. Ulkonäön muokkaaminen treenillä on miulle myös tärkeää, mutta kyllä nyt taas viimeistään tänään oon taas oivaltanut sen, miten tärkeää se on nimenomaan miun mielelle. Treenasinpa sitten joko yksin tai yhdessä jonkun toisen kanssa. :)

Toivepostaus : Kehon muutosten vaikutus mieleen

Ihan nolottaa, että siitä on jo yli vuosi kun pyysin lukijoita kertomaan, oisko jotain toiveita postausaiheista. Oon ollut muutenkin niin kamalan huono bloggaaja viimeisen vuoden aikana ja sitten vielä nuo toiveet on jääneet osaksi toteuttamatta. Pia on useamminkin huomauttanut, että en ole vieläkään toteuttanut hänen toivettaan. Oon siitä kovin pahoillani, mutta nyt sen toteutan! Tästä aiheesta taisi useampikin pyytää postausta. Eli miten pää on pysynyt mukana kehonmuutosprosessissa?

Tässä pikkukollaasi miusta hoikimmillani ja omasta mielestäni parhaimmillani. Kuvat ovat peräisin loppukeväältä 2013.

Olinko tyytyväinen? En! Rasvaa olisi vielä pitänyt saada pois ja lihasta lisää. Nyt kun katson noita kuvia, niin oisin aika iloinen jos nyt näyttäisin tuolta. Nyt on kuutisen kiloa enemmän, lihasta vähemmän, löllöä löytyy. No, sitten voi katsoa kuvaa about 10 vuoden takaa:

Voiii kun oon tuossa niin nuori! Jotain 25 hujakoilla. Mutta näytän niin väsyneeltä. Ja täytyy sanoa, että täytyy olla tyytyväinen kuitenkin tämänhetkiseen olotilaan ja ulkonäköön tähän verrattuna. Vuodet ovat toki tuoneet muutenkin itsevarmuutta lisää, vaikka edelleen itsetuntoni on aika huono. Mutta miten nämä muutokset sitten on vaikuttaneet minuun henkisesti ja miten pää on pysynyt mukana? Oon monelle sanonut, että oikeastaan se fyysisen muutoksen tekeminen on ollut helpompaa kuin psyykkisen. Meni todella pitkään, että vaateostoksilla kannoin sovituskoppiin aivan liian suuria vaatteita. En voinut uskoa, että miulle sopii joku ihan normaalin kokoinen vaate. Joskus kaupungilla kävellessä kun vilkaisin kuvajaistani jostain näyteikkunasta saatoin ihan säikähtää, että "tuoltako mie näytänkin?". Oma kehonkuva ei siis vastannut todellisuutta. Ja sen kanssa painiskelen edelleen. Varsinkin kun tää miun painonpudotus ei oo ollut mitenkään helppo siinä mielessä, että muutama vuosi sitten tultiin takapakkia sellaiset 20 kiloa:

Ylläoleva on otettu aika tarkalleen viisi vuotta sitten. Painoa tuossa on noin 92 kiloa. Olin saanut painon pudotettua vuoden 2009 alkuun noin 73 kiloon. Sitten kesällä kun polvi hajosi, alkoi paino nopeasti nousta ja se nousi sen parikymmentä kiloa. Keväällä 2010 sille sitten tuli stoppi kun päätin, että en halua enää lihoa takaisin 110-kiloiseksi, vaan nyt tehdään taas asialle jotain. Siitä se sitten taas lähti ja parhaimmillaan paino oli siellä 65-67 kilon hujakoilla viime vuoden keväällä (kuvakollaasin kuvissa). Kun ulkonäkö muuttuu melko radikaalisti ja vieläpä useampaan otteeseen muutaman vuoden sisällä, niin onhan se henkinen haaste. Kun on koko ikänsä kuullut painostaan ja ulkonäöstään ja päähän on iskostunut, että oon ruma ja lihava, niin ei sitä ihan helpolla saa muutettua. Mie luulen, että tämä on ihan elämänpituinen prosessi. Luulen, että en tule ikinä olemaan sinut oman ulkonäköni kanssa. Oon paljon työstänyt asiaa tämän syksyn aikana ja oon yrittänyt alkaa opetella hyväksymään itseäni tällaisena. Se on vaan ihan h******n vaikeaa!

Tässäkin pari kuvaa parhaimmilta ajoilta. Kylläpä näytän väsyneeltä! Tää oli sitä aikaa, kun vaadin itseltäni ihan liikaa. Vaikka kroppa alkoi muuttua mieluisampaan suuntaan, niin kyllä se meni miulle ihan liian rankaksi. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Painonhallinta on vaikeampaa kuin painonpudotus. Silloin kun ylipanoa oli paljon, se kyllä putosi suhteellisen helposti ja nopeasti kun vähänkin teki asialle jotain. Se tietysti ruokki laihduttamaan lisää, kun tulosta alkoi tulla. Jostain syystä miulle tämä 70 kiloa on sellainen rajapykki, että sen alle on ihan kauhean vaikeaa päästä. Oikeasti, nytkin kun olen yrittänyt tavoitella sitä, oon joutunut elämään liian matalilla kaloreilla ja sitten en jaksa ja se läsähtää koko homma. On hirveän vaikeaa saada edes nykyinen paino pysymään ilman, että joutuu koko ajan tarkkailemaan syömisiään ja liikkumisiaan. Ja se on todella stressaavaa henkisesti. Painonnousun pelosta on tullut melkoinen peikko enkä sietäisi sitä ollenkaan. Pää ei siis ole edelleenkään ihan tilanteen tasalla enkä tiedä onko se koskaan. Ihmiset luulevat, että painonpudotus aiheuttaa mielelle vain positiivisia vaikutuksia, mutta kyllä niitä negatiivisiakin tosiaan tulee. Paineet tuloksissa pysymisestä ja paremmaksi tulemisesta eivät katoa koskaan. Eikä se pelko painonnoususta.

Ylläoleva kuva on otettu eilen kun olimme lähdössä juhlimaan pikkujoulua ystäviemme kanssa. Itse asiassa tämäkin kuva on aika hyvä esimerkki siitä, että näen itseni vieläkin vielä lihavampana kuin oikeasti olen. Kun tuo kuva eilen otettiin, hämmästyin kun katsoin sitä kamerasta. Luulin näyttäväni siis lihavammalta kuin oikeasti tuossa kuvassa näytän. Joo kyllähän tuo käsi on löllö ja kaksoisleuka jyllää, mutta silti oon vieläkin vähän hämmästynyt kun tätä kuvaa katson. Ja silti samalla tiedän, että painoa olisi pudotettava.

Salilla viime viikolla

Tässäpä tämänhetkisiä mietteitä aiheesta. En tiiä saiko tästä mitään tolkkua. Nyt on kuitenkin vielä sellainen tilanne, että miun täytyy heittää nämä laihdutusajatukset tällä hetkellä pois mielestä, sillä olemme päättäneet aloittaa vielä viimeisen kerran lapsettomuushoidon, ja se tapahtuu jo lähiviikkoina. Nyt olen jo hormonilääkityksellä sitä varten ja nyt on vaan siedettävä se, että paino voi nousta ja oon tavallista väsyneempi. Ja tällä kertaa en aio kroppaani enää rasittaa liikaa tässä samalla, vaan aika löysällä pidän nyt talutusnuoran. Tämä on todellakin meidän viimeinen mahdollisuus saada lapsi, joten en halua ottaa mitään riskejä sen suhteen.

Loppuun vielä pakko laittaa kuva miun uudesta tukasta! Kävin taas Heinin luona Helinässä ja sain ihanan lettikampauksenkin uuden värin lisäksi! :)

Jos on lisäkysymyksiä tähän toivepostauksen aiheeseen liittyen, niin vastaan mielelläni! :)

"Onkos täällä kilttejä..." Kiltteyshaaste!

Noniin, eilen alkoi miun lempikuukausi. Koko kuukausi joulufiilistelyä ja -valmisteluja. Mikäs sen ihanampaa tällaiselle jouluhullulle kuin mie! ;D

Lapsille aina sanotaan joulun alla, että pitää olla kiltti. Tontut kurkkii ja vahtii eikä joulupukki tuo lahjoja tuhmille. Tai noin ainakin omassa lapsuudessani meille kerrottiin ;D Ja kyllähän me sitten aina yritettiin olla oikein superkilttejä! Miulla oli lapsena veljen ja siskon kanssa joulukuun ajan joskus seinällä sellainen "kiltteyskäyrä", joka päivittäin nousi tai laski sen mukaan, miten päivä oli mennyt. Noooo, ei siellä tainnut mitään kovin pahoja notkahduksia olla. Miusta se oli kuitenkin sellainen kiva juttu ja kannusti olemaan kiltisti.



Tontut hipsivät jo! :D Meidän takkahuoneen tonttukulkue.

Viime päivinä oon miettinytkin sitä, kuinka me aina lapsille korostetaan sitä, että miten toisille täytyy olla kiltti eikä ketään saa loukata. Mutta millaista esimerkkiä me lapsille näytetään? Aika kamalaa on ollut viime aikoina seurata esim. somesta sitä haukkumisen määrää, mitä tasa-arvoisen avioliittolain läpimeno eduskunnassa aiheutti. En halua puolustella suvaitsemattomuutta, mutta miusta ei silti tarvitse mennä henkilökohtaisuuksiin kun ollaan asioista eri mieltä. En itse voi ymmärtää lakia vastustavia enkä ole kuullut yhtään pätevää syytä, miksi lakia ei pitäisi muuttaa tasa-arvoiseksi. Silti ymmärrän sen, että on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta voi hyväksyä sitä. Ja miun puolesta jokainen saa ajatella ja elää oman vakaumuksensa mukaan enkä aio osallistua sellaiseen loanheittoon, mitä tästäkin on tullut. Puolin ja toisin. Sillä ei nimittäin voiteta yhtään mitään. Kaukana on joulumieli...



Rauhallista joulukuuta!

Siksi ajattelinkin heittää haasteen joulukuulle: ollaan kilttejä toisillemme ja itsellemme! Itse aion yrittää parhaani, vaikka ei se välillä mitenkään helppoa ole. Jo tänä aamuna meinasin sanoa miehelle kipakasti, kun yksi asia ärsytti. Sitten ajattelin, että mitä mie siitä saan? Molemmille huonon aamumielen? Ja kun toinen on taas lähdössä parin päivän työmatkalle, niin ei olisi ollut kiva lähteä töihin huonoissa väleissä. Enkä tällä haasteella tarkoita sitä, että pitäisi muilta niellä mitä tahansa, vaan sellaista ihan yleistä kiltteyttä. Ollaan kohteliaita, ei ilkeillä tahallaan, yritetään asettua toisen asemaan, autetaan mahdollisuuksien mukaan silloin kun toinen tarvitsee apua. Tietysti näin olisi hyvä elää ihan ympäri vuoden. Mutta kun nyt joulukuu on sellainen kuukausi, jolloin lapsilta vaaditaan kiltteyttä, niin miksi me aikuiset ei vaadittaisi itseltämme samaa? Kun joulukalenterista avataan joka päivä yksi luukku, voisi samalla muistuttaa itselleen: "miten voisin olla tänään hyvä sekä muille että itselleni?".

Ei siis pidä unohtaa itseäänkään! Ollaan lempeitä myös itsellemme! Varsinkin me, joille se on vaikeaa. Haaste se on ainakin miulle, että osaisin ottaa rennommin enkä  stressaisi niin paljon kaikesta mahdollisesta.



Otetaan mallia kissoista! Tara ottaa rennosti <3

Ihanaa joulukuuta ja joulunodotusta kaikille! Kuka nappaa haasteesta kiinni?